Meistä ei tuu sit tommosia, me ei tehdä noin, miks noi ei tajua .....

Niin sitä tuli kaikenlaista sanottua ennen kaksosia. Kaikenlaista ajatusta sitä oli ilmassa ja asiat kirkkaita ku aurinko.

naiivi [naivi t. na'iivi] lapsenomainen, yksinkertainen
Sanaa käytetään lapselliseksi koetusta käyttäytymisestä tai ajattelusta etenkin silloin, kun asianomainen on aikuinen. Sanan sävy on etupäässä väheksyvä mutta voi joskus olla myönteinenkin, lapsenomaiseen vilpittömyyteen ja välittömyyteen viittaava. Ensimmäisen i-vokaalin pituus vaihtelee; normien mukainen ääntämys on pitkävokaalinen.

Erittäin erittäin naiivisti tuli katsottua asioita. Kerronpa siis tuossa hieman päivän kulkua ja samalla miten niitä asioita joskus sillon "fiksumpana" nähtiin.

Ollaan otettu tähtäimeksi, että herätään 3h ennen vaadittavaa paikallaoloa ylös sägystä. Toivotaan, että tyypit syö mahdollisimman lähellä ennen lähtöä ja hoidetaan itsemme sekä tavarat valmiiksi. Hieman asettaa haasteita varsinkin yöt jolloin toinen tai molemmat päättävät ettei meidän tarvitse nukkua ihan niin paljoa. Niin tälläkin kertaa kävi. Aamu oli siis yhtä härdelliä ja pyrimme sen vain luovimaan läpi. Onneksi kuitenkin ajallamme kerkesimme Fimlabin toimitiloihin. Edeltävälläkin kerralla jo ihmettelin, että miksi näytteiden ottajat eivät suojaa lasten vaatteita oikein kunnolla. Jos kantapäästä otetaan näyte, eikä lapsi ole täysin alasti niin olisi varmaan ihan syytä suojata (esim. paperilla) lapsen vaatteet. Se nyt on vain fakta, että ne vaatteet siinä hommassa helposti tahriintuu. Tottakai vanhempina me ymmärretään, että rapatessa roiskuu. Meitä lähinnä ihmetyttää se, että he eivät tee mitään vaatteiden suojaamiseksi. Noh, tällä kertaa tuputettiin paperia joka paikkaan täys, koska edellisellä kerralla oli hieman verta päätynyt vaatteisiin. Ei ole iso homma, mutta kuitenkin.

Kyseisen operaation jälkeen tajusimme lastemme nälän kasvavan. Olimmekin nokkelia ja kävimme anopin luona tekemässä syöttö+huoltotoimet. Anopin koira ei ollut moksiskaan tyypeistä. Enemmän oli innossaan minun ja naisen näkemisestä. Hyvä kun turkissaan pysyi! Oli kyllä viime tapaamisesta aikaakin hieman. Sitten kamat kasaan ja autolle sekä nokka kohti ostoskeskusta. Tässä kohtaa jo tulee ensimmäinen steppi. Muistelisin, että puhuimme toisillemme ettei ostoskeskukseen kannata mennä rattaiden kanssa. Kauhea tungos, muiden edessä, epäkätevää ja lapsetkin vielä huutavat, syötetään julkisesti, röyhtäytellään, pieretään, huudetaan, mekastetaan, viedään tilaa jne. Juuri nitä asioita mitä sanottiin ennen, että "ei sitten ainakaan noin". No eikös me paineltu sinne tuplarattailla ja tietty ekana kaffelle. Trendikaffela koki egokolauksen, kun pamautettiin sisälle ja nautiskeltiin kahvit. Olemme joskus kaksin ollessamme manailleen vanhempia, jotka ovat lasten kanssa siellä. Joko apinat juoksee pitkin pitäjää tai sitten joku lyö tissin tiskiin ja imettää lasta. "Me ei sitten tehdä ikinä noin" -lause  varmasti kajahdellut.
Noh, kahvien jälkeen vaatekaupoille. Näissä sentään tajusimme sujahtaa "asemiin", josta vuorotellen suhahdeltiin eri osastoilta katsomaan omia vaatteita. Tukittiin siis jokainen liike yhdistelmävaunulla ja ihmiset polttivat hihojaan. Aikaa ja rahaa paloi. Päätimme tehdä vielä ruokaostokset tälle viikolle ja sitten kotiin.
VIRHE! Eihän sieltä ruokakaupan vaateosastoltakaan päästy alle puoleen tuntiin, kun piti kaikkea taas ihmetellä. Päästään vasta ruokaosaston alkuun ja tyypit polttaa hihat. Nyt ollaan oltu liian kauan "liikkeessä" ilman huoltotaukoa. Epätoivo iskee ja rupeaa ottamaan haltuun mielen. Pitäisikö lopettaa tähän, mennä kotiin ja tilata pizzaa? Tuttia suuhun, heilutellaan rattaita, hyysäillään ja katsomme toisiamme.Ehkä sitte joskus toiste sitä kauppaa ja syödään sitten ensi viikolla fiksummin. Tietynlainen epätoivo iskee ja omakin sokeritaso alkaa heikkenemään.
Saatiin kuitenkin kuningasajatus! Kauppakeskuksen "perheruokalaan" syötäämään muksut, aikuisille vähä purtavaa ja takasin rundille. Eikä huono idea ollutkaan. Lastenhoitohuone vieressä ja saatiin syötöt tehtyä sekä röyhyt röyhtäystyä. Äijä tosin tempasi sen verta kovaa, että koko sali hiljeni ja jäi hetkeksi tuijottamaan. Noh, sattuuhan näitä :)
Sitten takaisin baanalle! Saatiin kauppajutut tehtyä ja onnellisesti kotona. Toki parkkihallissa tukin pääväylää rattailla + ostoksilla, kun lastasimme tilaihmettämme. Tämäkin taas yksi niitä "ei todellakaan näin", mutta siinä sitä taas oltiin. Voisin veikata, että aika monella kaverilla oli ajatuksena, että "miks noi ei tajua olla pois täältä" yms. On vain hieman hankala pakata sitä autoa, kun parkkihallien tilat on mitä on. Noh, pistin mustaan vihkoon ylös etten parkeeraa kyseiseen paikkaan enää ikinä.

Niin se maailman meno vaan muuttuu ja oma katsontakanta on erilainen. En vieläkään hirveästi hyväksy kyseistä käytöstä, mutta itse yritän ainakin olla erittäin hymyileväinen ja muita huomioiva. Toisin oli kahvijonossa. Emäntä huomaamattansa hieman esti toisen hyökkäysvaunukuljettajan reittiä ottamalla askelta taakseppäin niin sieltä soi välitön palaute "vittusaatana". Myöskin heti tyyppien nälkäilmoituksen jälkeen tehtiin päätös mennä pois kaupasta ja joko ruokkia tai sitten lähteä kokonaan pois. Sydäntä särkee ne lapset, jotka huutavat pitkin käytäviä. Toki nyt ymmärtää tilanteen enemmän, mutta kyllä itsekkin välttäisin niin viimeiseen asti, kuin pystyy.

Tulipas tästä tekstistä hieman seilaava. Saattanee johtua, että koitin kerätä ajatuksia siiderin (alkkisfaija - lasu koputtaa jo ovia) kera kellon vislatessa puoltayötä.

Syntymäpäivä!

Tänään tyypit täyttivät 0-vuotta. Tarkoittanen sillä siis sitä, että ovat saavuttaneet lasketun ajan. Ovat siis "korjatun iän" mukaan 0 päivää vanhoja ja kalenteri-iän mukaan reilut kahdeksan viikkoa. Vaan mitäs tämmöset oikein tarkoittaa.

Kalenteri-ikä
Tyypit syntyivät keskosina. Heidän virallinen syntymäpäivänsä on siis se päivä, kun he syntyivät. Siitä ei päästä mihinkään. Kaikki laskennat ja touhut suoritetaan tämän mukaan paitsi kehityksen seuranta 1-2 vuoden ikään asti. Kalenteri-ikä = oikeasta syntymäpäivästä laskettu ikä.

Korjattu ikä
Tämä taasen kertoo tyyppien iän lasketun ajan mukaan. Tätä käytetään yleisesti tyyppien kehityksen seuraamisessa. He kun kurovat ennenaikasuutta kiinni ja täten ovat 1-2 vuoden ikään asti "jäljessä" kalenteri-iän mukaan nomaalista kehityksestä. Kaverini kertoi, kuinka he olivat neuvolassa käyneet jossain "jumpparyhmässä" kalenteri-iän mukaan. Toise lapset mennä puuhasivat kontaten pitkin pitäjää, kun taas kaverilla oli kaksi kuolaavaa maakaria sylissä. Siksi on erittäin tärkeää, että esim. neuvolassa huomioidaan tämä. Näinä ensimmäisinä vuosina tuo ero on siis ilmeisesti aika iso ja mitä aikaisemmin syntynyt niin sitä hitaammin kuroaa kiinni. Korjattu ikä = lasketusta päivästä laskettu ikä.

Toistin varmaan ihan tarpeeksi itseäni mahdollisimman epäselvästi!

Tämän kunniaksi käytiinkin ensimmäisellä neuvolalääkärikäynnillä. Lääkäri oli hyvin perillä keskosuuden / ennenaikasuuden jutuista ja oli vaihteeksi erittäin rentouttavaa käydä neuvolassa. Molemmat tyypit ovat hyvin mukana kehityksessään. Olikin hieman jopa jännittävää pitkästä aikaa olla "syynissä" lasten kanssa. Sairaalassa siihen ehti tottumaan ja hieman jopa "tuudittautu" siihen. Nyt kotona on tullut välillä epäilyksiä, jotka saivat tänään kyytiä.

Molemmat ovat huikeasti nousseet kasvukäyrillä kohti keskiviivoja. Kolmen kilon ylitys saatiin myös B:llä ja hyvällä tahdlla ottamassa A:ta kiinni. Veren hemoglobiini on molemmilla pienioinen haaste, mutta korjaavia liikkeitä ollaan tehty ja nyt odotellaan saataisiinko arvot nousuun. Kumpikaan ei anna mitään merkkejä alhaisesta hemoglobiinista, onneksi!

Koska tässä on näitä keskosuuteen liittyviä haasteita käyty läpitte niin nyt muistin kertoa sivustosta jonka löysin. Uudet kasvukäyrät nimittän löytyvät ilmaiseksi. Ihmisten keskipitus meinaan on kasvanut niin kasvukäyriäkin on nyt tarkistettu. Hienona ominaisuutena sieltä löytyy myös kekosten kasvukäyrä! Kasvukäyrien täyttö ei ole ihan niin yksiselitteistä, mutta sivuston ohjeiden ja ohjelmien avulla siitä saa käsityksen.

Vaipparoskis on pakollinen, piste

Nyt sitten jokainen joka epäilee, että "tarviiko nyt tommosta" niin suut suppuun ja sanotte "Kyllä tarvitaan". Meidän roskis tuli paikalliselta diileriltä Babystyle.fi. Pitkään näitäkin arvottiin, kun ei näistä oikeen kukaan osannut (vauva-foorumin lisäksi) kertoa.

ANGELCARE NAPPY DISPOSAL SYSTEM - jösses mikä nimi

Koska mitään kovin isoa faktaa ei löytynyt niin tosiaan päädyttiin vähän niinkusta halvimpaan. Ei tuollaiseen viitsi omaisuutta hassata, jos laite onkin ihan *ska. Pönttö olikin siis parin kympin arvoinen. Siltä se tuntuukin, mutta ajaa asiansa. Kyseinen malli käyttää omia "kaseetteja" roskapussina. Kasetista tulee muoviputkea joka solmitaan ja vedetään pohjaan. Luukusta täytetään pommeilla ja täyttyessä katkaistaan pussi, suljetaan suu ja vedetään taas uusi tilalle.

Eli siis vaan parikypää ja homma toimii, no ei ihan. Kyseisen laitoksen kasetti kesti meillä reilu viikon. Yhden kasetin hinta on 8-10€ riippuen kaupasta. Näin nuukana maalaisjunttina päätin vähän kokeilla omaa tuunausta. Annoin kasetin olla paikoillaan ja kiepsautin perinteisen Rainbowin roskapussin paikalle ja sehän toimii silläkin. Asennus on hieman haasteellisempi kuin oikeassa, mutta säästetyt eurot kyllä hymyilyttävät. Laite on siis pätevä ja ehdottoman hyvä hankinta, mutta oman mielen mukaan kannattaa miettiä ostaako kasetteja vai viritteleekö pusseja.

Valmistajan huikeat videot http://www.angelcare-monitor.co.za/help-center/nappy-disposal/instructional-video-nappy-disposal

5/5 Jatkoon!

Eka päivä yksin tyyppien kanssa

Haaste otettiin vastaan ja päästettiin äiti rentoutumaan. Vaan miten sitten kävikään .....

Ovi menee kiinni ja hiljaisuus valtaa talon. Tyypit on juuri ruokittu ja saatu hiljaiseksi sänkyyn. Tietokone auki ja ihmettelemään internettiä. Itkuradio täysillä vieressä, joka kertoo myös jos kissa pieraisee viereisessä huoneessa - herkkyys siis kohdillaan. Tuli erittäin jännä olo. Ihan kuin jotain puuttuisi tai jotain tarvitsisi tehdä, mutta en vain keksi mitä. Noh, nettiauto auki ja katsomaan Focukselle jatkajaa.

Eiiiiiiii paha! S-Max on aka laiva jo, mutta ei ihan "jalkapallomutsi"-tasoa.

Reilun tunnin päästä mähinän volyymi alkaa kasvamaan, mutta ei aiheuta vielä toimenpiteitä. Hermostuneena sitä kuitenkin vilkuilee itkuhälytintä. Käyn tarkistamassa tilanteen ja molemmat nukkuvat naama rullalla sängyssään. Tarkistan vielä varuiksi, että ei ole tullut pulautuksia ja takaisin interwebsiin. Tällä kertaa aukesi nettimoto.

Duke II ollut jo pitkään kiikareissa vaikkei korttiakaan ole. "Chili" edition on vielä omaan makuun oikein väritetty.

"WRYYYYYYYÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!" raikaa ja sitten alkaa isän eka tuplavaihtoruokinta ilman apuvoimia. Toinen pihalle sängystä ja vaihtamaan nopeasti vaippaa. Tyttöhän siellä oli enemmän äänessä ja saa täten palvelua heti ensimmäisenä. Veljensä jaksaakin olla vielä pidempään ja vaipanvaihdot sekä syötöt menevät ok. Sitten likka sitteriin ja poika rumbaan mukaan. Tyttö päättääkin kivasti tyytyä sitteriin ja pojan saan hoidettua pois alta. Tytöltä suojariepu pois ja naaman pyyhintä. Hetkones, sieltä tuleekin lisää - vieläkin - ja MANAAJAT! Sitten rättiä viuhuun ja hinkkaan sitteriä ja työlle uutta vaatetta ja kissoja poissa pitelemään. Semmonen aika hektinen hetki. Siitä kuitenkin selvittiin. Ei siis ruoan jälkeen likkaa sitteriin, ei ei ei ei ei! :)

Takaisin internetin pariin. Tällä kertaa vähän pelimaailmoja auki ja pitkästä aikaa uudempaa MOBA-aaltoa edustava Heroes of the Storm. Kyseisen pelin kanssa on muodostunut hienoinen viha-rakkaussuhde. DotA2 "oppineena" on hieman liian rajoittunut hahmon buildi ja matchmakingit (ainakin toistaiseksi) ovat aneemiset omaan makuun. Noh, aika meneekin kuin siivillä ja havahdun volyymin nousuun radiossa. Tällä kertaa ennakoin enkä anna tulla isompaa mekkalaa. Koska molemmat alkavat olemaan "hereillä" niin otan pojan ensin syliin. Vaipan vaihdon yhteydessä havahtuu neiti, että ollaan yksin. Tämä asia ei miellytä ja levikset repee. Hoidan pojan loppuun ja lasken sängylle. Tyttö käsittelyyn vaipanvaihtoon. Tässä kohtaa on kaksi palosireeniä kämpässä. Poika ei arvosta, että ruoan tulo vaipanvaihdon jälkeen kestää. Molemmat sängyssä, molemmille lämpiämään maidot, molemmat syöttöön samaan aikaan! Tuen tyynyillä vartalot ja molemmille samaan aikaan tuttipullo suuhun. Tuen vielä rievuilla pulloja siten ettei tarvitse pitää jatkuvasti itse käsillä kiinni pulloista. Tällä taktiikalla menikin sitten seuraavakin. Kello on 23:30.

Ei tuo siis ole mikään mahdottomuus. Pitää vaan hieman sietää sitä korvia vihlovaa ja sydäntä särkevää itkua. Tuplasyöttökin tuli testattua ja toimii hienosti. Vielä pitäisi kerätä rohkeutta (tai sitten tyypeille kasvuaikaa), että uskaltaa mennä vielä uloskin. Yritin kyllä, mutta koppia hakiessani autosta iski erittäin suuri epävarmuus. Vajaa 2kk ikäiset (korjattua -2 päivää) ja minä ilman apua - en lähde edes yrittämään. Kunhan syömisrytmiä saa vähän pidennettyä niin voi olla jo mahdollisuudet lähteä yksinkin. 

1. viikko kotona

Kuten blogin päivitystahdistakin on saattanut havaita olemme pääseet aika hyvin etenpäin. Viime keskiviikkona kotiuduimme tyyppien kanssa. Sitä edeltävä viikko oltiin "omassa yksiössä" osastolla. Aika menee lujaa eteenpäin, "oma rauhallinen aika" on asetettu prioriteetti listassa pienelle ja pyrkimys on vain saada asiat mahdollisimman smoothisti ja vaivattomasti eteenpäin.

Kuten osastollakin niin kotonakin meidän tekemistä jaksottaa ruokailut ja vaipanvaihto. Noin 2-4 tunnin välein tuttipulloa/tissiä naamaan ja vaippaa vaihtoon. Samassa yhteydessä sitten pesua / vitamiinejä / yms. touhuja. 2-4 tunnin aikarakoon pitää sitten ajoitta perushuollot, ekstrahuollot ja omat tekemiset sekä talon/pihan ylläpidot. Kuulostaa aika helpolta, mutta yöllinen heräily syö hieman tuota energiatasoa. Olemme kuitenkin hyvin pärjänneet. Tiimityöskentely on erittäin isossa avainasemassa. Otetaan hieman esimerkkiä päivän kulkuun eilisestä.

06-07 Tyyppien ruokinta = kevyt herätys, alapesu, vaipanvaihto, safkan lämmitys, syöttö - kertaa kaksi
07-08 Hieman unta
08-09 PANIIKKI
- tyypeille ruokaa
- nainen puunaa itsensä kuntoon
- mies kampaa naamansa
- hieman kaffetta
- tyyppien vaatteiden vaihto
- tyyppien pakkaaminen autoon
09-10 Isyydentunnistus
10-11 Arvonta missä käydään "aamupalalla"
11-12 Kotona ja aamupalaa naamaan
12-13 Tyyppien ruokailu ja pakkaaminen takaisin autoon rattaiden sekä kantokoppien kera
13-15 Stadium, Budgetsport, XXL
15-16 Tyyppien ruokailu
16-18 Oma ruokailu (salaattia ja piffiä <3) ja vakuutusjuttujen hoitaminen verkkopankissa
18-19 Tyyppien ruokailu
19-21 Mies leikkaa nurmikon ja nainen tekee leipää
21-22 Tyyppien ruokailu ja vaatteidenvaihto
22-01 Suihku, iltatoimet, hieman lepoa
01-02 Tyyppien ruokailu

Jälkeenpäin läpikäytynä ja tätä listaa katsoessa ei tuo tunnu kovin rankalta, mutta kyllä se vaan hieman on. Hyvin molemmat vielä jaksaa eikä mitään uupumisen merkkejä ole, mutta kyllä välillä hammasta kiristää. Toki voisi myös olla neljän seinän sisällä päivästä toiseen, mutta meidän tapauksessa oltaisiin toistemme kurkussa kiinni. Tekee erittäin hyvää käydä vähän muualla tai vaikka pestä autoa välillä.

Hieman "ovalluksia" viikolta:
- älä syötä ennen vaipanvaihtoa, koska meidän tyyppit ainakin piristyvät eivätkä tahdo oikeen nukahtaa sen jälkeen
- tee 22-09 välille tulevat ruoat valmiiksi kippoihin (jos siis ei syö rinnalta kaikkia)
- vauvavaipparoskikseen kannattaa sen verta panostaa, että se toimii "huoletta" yhdelläkin kädellä
- kaksi turvaistuinta menee helposti Prisman kärryihin ja sinne mahtuu vielä ostoksia
- kaksosrattaat ovat erikätevät ostoskärryt ": D"
- AINA huoltolaukku mukana
- D-vitamiinipurkki kannattaa olla semmoinen, että 1 tippa riittää lapselle
- meillä nyt semmoinen mistä pitää ottaa 5 tippaa ja ärsyttävän turhan aikaavievää
- tuttipulloja on hyvä olla vähintään 22-09 väliseen ruokailuun menevä aika
- mikäli mahdollista, sovi kaikki menot ja tapaamiset iltapäivään
- Focus mk2 imee tuplarattaat, kantokopat, turvaistuimet, vanhemmat, kevyet ostokset, huoltolaukun

Tilaihme Focus

Näitähän sitten riittää, pieniä asioita mitä ei ole tullut miettineeksi, mutta helpottavat elämää kummasti. Vaikka joku ne tästä lukisikin niin eipä niitä tule käyttöön otettua ennen kuin se omalle kohdalle osuu. Seuraavaksi olisikin tarkoitus kirjoitella hieman tuotearvosteluja/selosteita. Kunhan nyt taas tulee hetki jolloin on vain minä ja tietokone. Seuraavia arvosteluja/niksipirkkoja mielessä....

- Focus mk2 Isofix asennus
- Huoltolaukun sisältö
- Oli niitä muitakin, mutta en sitten muista enää yhtään

Jahas, tyypit heräs o/

Ensimmäinen päivä ilman tyyppejä

Kaksi viikkoa ja 6 päivää siinä kesti. Jäin kotiin, kun nainen lähti sairaalaan. Luulin kestäväni helposti, mutta hankalaksi se osoittautui.

Aamulla häntäluu ilmoitteli olemassaolostaan. Edellispäivänä alkanut selkäkipu oli jostain syystä hypännyt häntäluun puolelle. Tuoleissa, penkeissä ja patjalla epämääräsissä epäergonomisissa asennoissa syöttäminen kulmassa, vinossa, suorassa, poikitan, kummulla alkoi vaatia veronsa.
Olen pyrkinyt löytämään ergonomian aina, kun teen jotain sairaalassa. Se vaan ei aina ole se prioriteetti ja välillä sitä havahtuu aika mielenkiintoisista asennoista. Aloittaa syötön ihan hyvin, mutta lapsen pään asennon muuttuessa tai muuten tuhertaessa se asento vaan muuttaa muotoaan ja lopulta ergonomiasta ei ole tietoakaan. Perjantaina kipu alkoi ilmetä alaselän nikaman välissä. Tuskallinen kipu ilmeni rangan kaartuessa tai suoristuessa. Sen yli päästiin helposti parilla särkylääkkeellä vuorokaudessa, mutta samalla alkoi häntäluu kipeytymään. Toista päivää vaivannut polte/kipu/särky ei tunnu hellittävän. Kai sitä lekurilla vois käydä. Vinkkinä tästä, muistakaa ergonomia!

Päätin jäädä tänään siis kotiin. Kolmen viikon (JUMATSUIKKA NOI PIRPANAT ON JO VANHOJA) aikana kotityöt oli hieman kerääntynyt. Asiaa ei helpoita erittäin rikkonainen viikko ennen synnytystä. Viimeinen niitti oli vesipumpun jatkuva nakutus, joka viestitti vesisäiliön paineistamisen tarpeesta. Nurmikon viidakkomainen olemus, pyykkivuori koreissa, kissankarvat jotka muistuttivat jo kissanpentuja, kalkkiintuneet hanat jne. - kyllä te tiedätte, koti joka ei ole nähnyt kunnon siivousta hetkeen. Meidän arki on koostunut nyt siis kaikesta muusta, paitsi kodista ja se alkoi syömään hieman henkistä olemusta. Olemme olleet lähes kaiken valveillaoloajan joko sairaalassa tai minä töissä tai kaupassa hakemassa pakolliset tarvikkeet. Aikamoista sätkyilyä siis paikasta toiseen ja samalla koitettu hoitaa myös kaikki laskut, vakuutukset, isyydentunnustukset yms. itse prokkikseen liittyvätkin asiat. Hienosti olemme pärjänneet näissä, mutta kotiin tultaessa onkin tilanne eri. Kotiin tultaessa vastassa on epäsiisteys. Ei mitenkään paha, mutta tarpeeksi. Semmoinen joka saa hermoja hieman kireälle. Tälle oli siis pakko tehdä jotain. Päätinkin lähestyä naista aamulla ehdotuksella, että jäisin kotiin hoitamaan askareet ja näinhän me sitten tehtiin.

Kevyein mielin aamulla toivottelin naisen matkaan ja aloitin tekemään TO-DO -listaa. Tiesin, etten olisi kivun kanssa kovin pitkään jaksanut yksin tehdä, niinpä kutsuin hieman apuvoimia talkoisiin. Yhteisvoimin saimmekin torpan sisäpuolelta kiiltämään ja ulkoapäin siistityn. Onneksi on lähellä tukijoukkoja jotka tulevat auttamaan.
Pieni kertaus tehdystä työstä ja about ajasta mitä menee:

• Nurmikko leikattu (iso alue, työnnettävä leikkuri) - 2h
• Kämpän imurointi (siis muutenkin kuin juoksee läpitte ja heiluttaa suulaketta) - 1h
• Vessojen pesu, suihkutilojen pesu - 1-2h
• Kole koneellista pyykkejä sekä kuivurissa käyttö ja kaappiin laitto - 0,5h
• Pölyjen pyyhintää, rikkaruohohen kitkentää, lakanat vaihdettu, tiskikone käytetty ja tyhjennetty - 1-2h
• Paineistettu vesijärjestelmä ja huuhdottu vesi kirkkaaksi - 1h

Kyllä nyt helpottaa! Yksin tekisin vieläkin näitä, mutta apujen kanssa selvittiin rontissa neljässä tunnissa.

Kaiken tämän touhuamisen jälkeen, kun jäin yksin kotiin pyykkikoneen seuraksi tuli tyhjyys sekä paha mieli. Olisiko minun pitänyt sittenkin mennä tänään tyyppejä hoitamaan ja hoitaa nuo askareet sitten myöhemmin "jossain" välissä. Harmittaa, että jäin "kotiin lusmuilemaan". Asia tuntui jotenkin aamulla niin paljon järkevämmältä kuin nyt. Faktahan on se, että näitä askareita ei olisi saanut mitenkään fiksusti hoidettua sirkuksen ympärillä, mutta olisi ne saanut varmaankin sumplittua. Noh, ehkä hieman olen ankara itselle, mutta vaikea tätä on kääntää voitoksi. Huomasin myös itsessäni pienen kaipuun siihen lapsen vierelle. He ovat olleet kolme viikkoa aina sylissä. Eka päivä ilman sitä kaikkea hääräämistä heidän kanssaan. Hmh....

Toivottavasti saamme pian lapset kotiin....

ps. Mietin, että kuinka vähästä sitä "ruikuttaa" tänne. Joidenkin kanssa jutellessa on tullut esille, että he olivat olleet meidän tullessa osastolle jo kuukauden ja ovat siellä edelleen. Välimatkakin oli moninkertainen meihin verrattuna. Kuitenkin halusin jakaa tämän. Ehkä varoituksena tuleville ja kertoakseni, että tämmöistä on ollut muillakin ja että kannattaa ottaa se välipäivä.

Selviytymisopas keskosten Isälle (päivitetty 18.5.2015)

Ajatus tähän lähti jutellessani "taukotilassa" toisen isän kanssa. Molemmilla oli sama kokemus ensimmäisistä päivästä ja molemmat totesimme jonkun selviytymisoppaan puuttuvan. Niitähän harvoin kirjoitellaan, mutta ainakin me totesimme tarpeen. Jokin teksti jonka voisi lukea uudestaan ja uudestaan, jotta aina kun unohtaa sen mitä juuri luki niin sen voi lukea uudestaan. Tuskimpa ollaan ainoita. Tämä teksti tulee varmasti myös täydentymään useampaan otteeseen, jotenka pidän otsikossa päivämäärää ylhäällä. Muutoslokia en sentäs rupea pitämään. Teksti varmasti hakee myös hieman muotoansa.

Teksti on täysin omiin kokemuksiin perustuvaa. En ole koulutukseltani terveydenhuollon ammattilainen. Kysy aina omalta hoitohenkilökunnalta tarkat tiedot.

1. Monitorit

Philips MP70

Mihin tahansa olen tässä kahden viikon aikana kävellyt, niin monitoreita (erimerkkisiä ja mallisia) löytyy jokaisesta paikasta mistä löytyy potilaita. Onkin siis tärkeää ymmärtää hieman sielunelämää. Itselläni pääsi monitoreiden lukemat, graafit sekä äänet ihon alle heti. En pystynyt ekoina päivinä lopettaa tuijottamista ja jatkuvaa ylianalysointia. Jatkuva stressitila kävi erittäin paljon pääkopan päälle. Toivottavasti jotakuta auttaa nämä sanat edes hieman.

Yleisesti ottaen monitori pitää erittäin piippausta jostain syystä. Piippaukset tulevat lähtökohtaisesti monitorille asetettujen raja-arvojen ylittymisestä tai alittumisesta. Joissakin tapauksissa myös jonkun käppyrän tietyn trendin mukaisesti. Piippaus kovenee mikäli siihen ei reagoida esim. painamalla kuittausnappia tai mikäli arvo palaa takaisin sallittuihin rajoihin. Joko asetuksista tai mallista riippuen piippaus loppuu myös mikäli arvo palaa takaisin normaaliksi - toisissa se piippaus taas jatkuu hamaan tappiin saakka. Piippaus ei aina tarkoita, että jotain tarvitsisi tehdä tai että jotain on vialla. Arvot ja käppyrät, joita monitori piirtää näytölle, tulee lätkistä vauvan kehossa. Lätkät ovat pieniä, lapsen keho pieni, johdot ohuita eli häiriöiden mahdollisuus on aika iso. Koska häiriöiden %-osuus oikeista tilanteista on aika iso, on hoitohenkilökunnalla erittäin rauhallinen ote monitoreiden ilmoittamiin hälytyksiin. Itselle tämä tuotti suunnatonta ongelmaa ja tuskaa. Kolme ensimmäistä päivää olin aivan lukossa koko ajan lasten vierellä. En ymmärtänyt monitoreita enkä niiden ilmoituksia eikä niistä kauheasti puhuttu. Suosittelen vakaasti keskustelemaan (heti, kun sitä puhetta irtoaa) monitorin käyttäytymisestä. Jos monitori vaihtuu, niin pyydä rohkeasti kertomaan eroista edellisen kanssa. Kyseenalaista monitorin toiminta ja/tai pyydä lätkille vaihtoa mikäli tulee jatkuvasti häiriötä lukemiin. Säästät itseäsi todella paljon tekemällä näin.

Meidän tapauksessa suurin merkitys monitoreilla oli alussa saturaatiolla. Molemmille jouduttiin antamaan lisähappea sekä hieman lisäpainetta nasaalilla ja myöhemmin happiviiksillä. Ilmeisesti kovin normaalia keskosilla, koska keuhkot kehittyvät viimeisimpinä. SpO2 (veren happipitoisuutta, sininen viiva) lukemaa siis kytättiin oikeen kunnolla. Ainut ongelma oli se, että anturi oli jumalaton mölö, joka on suht haastavaa saada pysymään kokoajan pienen lapsen iholla. Noh, ei ole hirveän vaikeaa arvata kuinka ressaantunut siinä sitten on. Arvot heiluu välillä missä sattuu, kun lapsi on potkassut anturin hieman vinoon. Uskon vakaasti, että hoitajat ovat kertoneet lukeman saamisen haasteellisuudesta, mutta rekisteröin sen vasta päivien päästä.

Myöhemmin meillä aloitettiin katsomaan sydämen lyöntitiheyttä (ylin käppyrä vihreällä). Molemmilla tuli enemmän tai vähemmän pulssilaskuja. Pulssitiheys tippuu alle 80BPM ja pysyy siellä hetken. Saturaatio tippuu samalla. Lapsen pitäisi pystyä se "itse" korjaamaan takaisin. Tästä hommasta teki mielenkiintoista se, että ne lätkät oikeasti ovat aika heppoisia ja niiden johdot erittäin ohuita. Välillä siis tuli oletettua, että on pulssilaskua vaikka kyse oli vaan siitä, että lapsi pieraisi ja vaihtoi kylkeä. Välillä monitori huuti shokista ja jostain muista hienoista tiloista erittäin ihanalla äänellä vaikka kyseessä oli vain lätkän irtoaminen. Siinä kun pitää lasta käsikapalossa ja rupee tulemaan kuolemanhuutoa laitteesta pihalle iskee aika paniikki varsinkin, kun tämä tapahtui hoitajan ollessa pois huoneesta. Hoitaja tuli toki paikalle ja selitti tilanteen, mutta kyllä siinä hetki keräiltiin itseämme kasaan episodin jälkeen. Onneksi yksi vanhemman koulukunnan edustaja kyrpiintyi heti monitorin jatkuvaan epämääräiseen huuteluun vuoronsa ekan viiden minuutin aikana. Vaihdettiin monitori ja vaihdettiin lätkät ja loppui kaikki ylimääräinen huutaminen laitteelta sekä arvot pysyivät huomattavasti tasaisempana. Vaihtoa ennen, kolme eri vuoroa olivat vaan käyneet painamassa kuittausnappia. Oma henkinen jaksaminen nousi huomattavasti.

2. Ihokontakti lapsen kanssa

Käsikapalo - Kuva ts.fi

Lasten turvallisuuden tunteeseen, kivunlievitykseen, ruoansulatuksen parantamiseen ja lähes kaikkeen negatiiviseen asiaan korjaus sekä positiivisella tavalla parantavat asiat pystyt antamaan jo lapsen ollessa kaapissa. Raukka pieni on siellä kaapissa ihan yksin: lätkiä, letkuja, valoja, ääniä, nälkää, pistoja, verinäytteitä, pyyhintää, hajuja yms. Lapsen oloa helpottaa sinun kosketuksesi. Löysimme omasta sairaalastamme myös pari opasta näihin mystisiin salatieteisiin.

Käsikapalo on helppo. Vielä kun olisin sen itse tajunut jo heti. Useasti kuulin tämän termin, mutta en tajunut siitä mitään saatika uskaltanut kysyä. Toinen käsi hellästi pään päälle ja toinen käsi jalkoihin / mahan seudulle. Heiman vaihtelee tuon toisen käden paikka. Osassa myös neuvottiin ottamaan jalat koukkuun / sammakkoasentoon, mikäli pitää kättä vaipan seutuvilla. Nuppupeitto voi olla välissä, mutta erittäin monessa tekstissä olen törmännyt ihokosketuksen tärkeyteen. Tärkeintä on pysyä tässä "tilassa" ainakin 15 minuuttia. Älä rapsuttele tai hinkkaa peukaloasi lapsen iholla. Pidä kädet paikallaan ja anna lapsen nauttia. Voin kertoa, että toimii. Samalla siinä vaipuu itse pieneen transsin, kun katsoo rauhoittuvaa lasta joka vain on.

Toinen suurta yleistystä saanut kosketusmuoto on kenguruhoito. Kenguruhoidossa lapsi on vanhemman paljasta rintaa vasten. Lapsi peitellään peitolla / vanhemman paidalla. Tässä asennossa ollaan sitten tunnista aina neljään. Kenguruhoidossa on myös tärkeää jatkuvuus. Tätä pitäisi pyrkiä tekemään säännöllisesti esimerkiksi kerran päivässä.

Kenguruhoito - Kuva yle.fi

Tämä vaatii jonkin verran akrobatiaa (varsinkin, jos letkuja ja piuhoja on paljon). Itse suosiolla menin vain penkille istumaan ja annoin hoitavan henkilökunnan tehdä siirtotyön kaapista rinnalle. Usein he hieman kannustivat toimimaan itse, mutta uskallusta ja luottoa omien käsien toimintaan ei oikein löytynyt. Kun sain lapsen ekaa kertaa kenguruhoitoon, saattoi tulla tippa linssiin. En ollut kokenut ikinä mitään vastaavaa ja samalla ensimmäistä kertaa lapsien olemassaolo konkretisoitui. Tätä ennen he olivat olleet vain kaapissa josta olin heitä hieman hoitanut. He tuntuivat omilta.

Yleisestikkin monissa teksteissä väitetään aikaisen kontaktin lapsen kanssa auttavan lähes kaikessa. Ole siis rohkea ja ota lasta syliin, kosketa häntä tukalana aikana, ota kenguruun ja tee kaikkesi hänen eteen. Älä välitä siitä, että hän on niin pieni tai ettet osaisi. Henkilökunta auttaa ja opastaa kaikessa. Itse en heti tehnyt ja hieman ehkä harmittaa - vaikkei niin ankara itselle pitäisi olla.



----------------------------
TU PII KONTINYYD
----------------------------

Mites se päivä menikään

Meille siis syntyi kaksoset. Neiti A ja Herra B. Tämän blogin siis koko syvin tarkoitus perustuu näiden kahden tyypin elämään ja sen ihmettelemiseen miehen näkökulmasta. Kertoa vähän mitä päässä liikkuu, antaa eväitä tuleville isille, ihmetellä varusteita ja kaikennäköstä muutakin. Tämä kirjoitus tulee olemaan sitä "mitä päässä liikkuu" sorttia.

Suunnitelun sektiota edeltävä päivä:
Nainen jätettiin osastolle. Koska leikkaus oli ensimmäinen aamulla, halusi hoitohenkilökunta varmistaa aikataulun pitävyyden. Itse tein kaiken mahdollisen illalla valmiiksi: aamupalan mikrotusvalmiiksi, vaatteet viikattuna, survival kit pakattuna yms. Illalla hieman konjakkia rauhottamaan mieltä ja sitten nukkumaan.

Itse päivä:
Aamulla hieman huterasti nukutun yön jälkeen ylös. Kauhea paniikki aikataulusta vaikka olen hyvässä rytmissä. Syöminen tuottaa tuskaa, mutta pakko tunkea alas - muuten ei jaksa. Ovella vielä kahdessadas tarkistus, että kaikki mukana ja autoon. Autossa valikoidut biisit soimaan. Nyt tarvitaan energiaa.... skrapamaan auton ikkunoita!!! Kahteen viikkoon ollut mitään tietoa tämmöisestä ja sitten juuri tänä aamuna lasit jäässä. Huvitti suuresti ja aamun tärinät hieman helpottaa yllätyksestä. Ajatus karkailee myös automatkalla musiikin tahtiin ja olo hieman kepenee.

Osastolla nasen tuntemukset samanlaisia. Jännittää ja hermostuttaa molempia eikä kumpikaan oikeen saa tsempattua toisen olotilaa kevyemmäksi. Sovitusta aikataulustakin ollaan hieman myöhässä. Noh, kai siellä oli lääkäreillä hyvät maanantai -pullat ;) Kevyen odottelemisen jälkeen ovi aukeaa ja hoitaja kertoo meidän vuoron tulleen. Nainen ei malta maata sängyssä, vaan kävelee sängyn vieressä aina leikkaussaliin asti. Hoitaja koittaa purkaa vähän jännitystä, mutta eihän se auta sitten mitään.

Salissa perussetit henkilökunnalle ja mulle pelkkää utopiaa. Ihmiset esittelevät itseään ja mitä tekevät ja kertovat asioita. Näen vain kasvoja, jotka höpöttävät jotain eikä mitään taltioidu. Naista hieman käännellään ja sitten alkaakin operaatio. Keskityn naisen ilmeisiin ja hengitykseen. Parissa otteessa kehotan hengittämään ja kyselen vointia. Hieman jopa uskallan tsempata. Harteikkaan noin parimetrisen lääkärin liikkeistä päätellen, on kyseessä MM -tason painiottelu.

KURLBLURLKULRKRLRLRL ..... MITÄ IHMETTÄ!!!!! A siellä kurlaa ja sen jälkeen rääkäisee oikeen kunnolla. Mitä tapahtuu, saadaanko nähdä heti vai meneekö heti toisaalle - mitä nyt?! Harmaa möykky näytetään verhon takaata ja painimatsi jatkuu taas. Koitan sisäistää tapahtunutta, kunnes taas kurlausta, rääkäsy, harmaat kasvot. Kyyneleitä, niitä tulee ja paljon. Katson puolisoani ja ihmettelen miten tässä pisteessä ollaan. Ihmettelen mitä tapahtuu ja kehun reipasta vaimoani. Satelee onnitteluja joihin vastaa jotain epämääräistä suomea muistuttavaa mutinaa.

"Tuleeko isä lasten mukaan?", kysyy kätilö ovelta. Katson puolisoa ja (sovitun mukaisesti) puhahdan "joo!". "No joskos sitten tähän suuntaan!", kehoittaa kätilö. Toivotan puolisolle tsemppiä ja kampean itseni ulos salista. Minut ohjataan viereiseen huoneeseen. Onnitteluja satelee, ihmiset esittäytyy, puhuvat jotain, kovalevylle ei tallennu mitään. Huomioni on 100% kiinni äänissä, vilkkuvissa valoissa ja lapsissa. Mitä täällä tapahtuu, miksi laitteet piippaa, miksi kukaan ei tee mitään?! Huoneessahan oli toistakymmentä käsiparia ja varmasti asiat kohdillaan, mutta kaikki etukäteen lukemani tieto oli jossain muualla. Kaikki looginen ja järkevä ajattelu mennyttä. Rupeaa kuumottamaan. On muuten tuttu tunne. Tämmönen tunne on ollut joskus, kun on lähtenyt taju. Pitäisköhän tässä tehdä jotain. Hieman tukea pöydästä ja kurkkaan oviaukosta käytävälle, penkki! Nopea hyökkäys kohti ja istumaan. Olo on kuin saunassa: henki ei tahdo kulkea, jano, kuuma, hieman sumenee. Laitteet piippaa edelleen, miksi kukaan ei tee mitään? Onko lapsilla jotain vikana?

Koitan saada itseäni ylös, mutta joka kerta kun alan suoristamaan itseäni istuma-asennosta niin olo pahenee. Alkaa hävettämään ja epätoivo iskee. Sairaalat ovat aina olleet paha paikka, mutta nyt olisi syytä päästä itsensä yli. Pari kertaa kysellään mikä vointi ja vastaan aina väkisin "hyvä, mutta tarviin vähän happea". "A olisi lähdössä eteenpäin, tuletko matkaan?", kysyy hoitaja. Taas hävettää. Olo on vähän jo parempi, mutta en pääse ylös. "Tulen B:n kanssa", vastaan ja puhaltelen. Toinen hoitaja lähtee hakemaan minulle vettä. Ilmeisesti ilmeeni on kovasta yrityksestä huolimatta erittäin kalpea ja kertoo olotilani kilometrien päähän. Aloitan pakottamaan itseni ylös ja onnistun. A menee jo pitkällä. Taas kysellään: "Onkos isä valmis liikkumaan", "Tottakai" vastaan ja päätän tehdä kaikkeni. Meni se matka sitten kävellen tai kontaten. Pääsen vanaveteen ja hoitaja tuo lennosta vettä. Olo on kuin maratoonarilla. Vedet naamaan, katse keskittyneenä keskoskaapissa ja tasanen askel.

Selviän kuin selviänkin teho-osastolle. Siellä odotta kotidisco vastassa. Piippaa, tuuttaa, välkkyy ja väkeä on. Onnitteluja satelee joka suunnasta tuntemattomilta, enkä tajua kaikkiin edes vastata. Kaksi kaappia, kaksi monitoria, miljoona letkua, hoitajia, toimintaa ja minä. Seison sivussa ja ihmettelen mitä tapahtuu. Siirryn jatkuvasti paikasta toiseen, koska tunnun olevan koko ajan edessä. Tarjotaan penkkiä, mutta kieltäydyn. Vajaasta kahdesta metristä näkee molemmat paremmin kuin alle puolestatoista. Edelleen vilkkuu ja tuuttaa. Numeroita ja käyriä monitoreilla mistä ei tajua mitään. Pelottaa, että selviääkö kukaan.

Aikaa kuluu, en edes tiedä kuinka kauan. Yksi hoitajista huomaa avuttomuuteni. Hän ottaa minut vähän sivummalle ja kysyy haluanko käydä vähän haukkaamassa happea ja katsomassa naisen vointia. Vastaan heti myöntävästi, koska pääsen kaaoksen keskeltä pois. Olo tuntuu ulkopuoliselta koko salissa. Epätoivo valtaa mieltä, koska en voi auttaa. Hoitaja kertoo asioita mistä en taaskaan tajua mitään, muttan nyökyttelen päämäärätietoisesti ja lähden liikkeelle. Mikäli joku on joskus pelannut Max Payneä (sitä ensimmäistä siis) niin käytävä mitä pitkin kävelin muistuttaa hyvin siitä yhtä kohtausta. Hälinää kuuluu kaikuna pitkin pääkoppaa, hieman pimeä käytävä, jalat toimii huonosti ja hieman sumea katse. Vaellan pätkän eteenpäin, kunnes näen penkin (lähes edellisen vieressä) johon istahdan. Kerään ajatuksia ja koitan miettiä mihin pitäisi mennä. Leikkauksessa mukana ollut hoitaja tulee ottamaan kopin. Kertoo, että tunnin päästä pääsee näkemään naisen ja että minun pitää nyt syödä. Hämmennyn ja hän tarkentaa, että tämä oli puolisoni pyyntö. Hän käy hakemassa laukkuni ja painun kohti kahvilaa.

Vissy ja iso kaffe. Tabletti ja notepad. Kyyneliä ja hymyä. Kuumaa ja kylmää. Minuutti ja tunti. Sähköposti ja WhatsApp.

Löydän lasteni äidin. Hän on suhteellisen pirteä ja elossa. Selkä katkeaa ja kyyneleet valuu. Koitan soopertaa, että kaikki on hyvin lapsilla. Todellisuudessahan ei ollut mitään käryäkään koko tilanteesta. Vaihdellaan hetki ajatuksia ja kerään itseni uudestaan. Naisella on selkeästi kaikki hyvin. Lääkkeet tekevät puheesta hieman tokkuraista, mutta kaikki on hyvin. Lapsien tilasta ei ole tietoa, pitää siis mennä sinne. Ilmoitan yht' äkkiä lähteväni lasten luo.

"Toimenpide käynnissä", kertoo lappu tehon oven edessä. Taas heikottaa ja kuumottaa. Hoitaja bongaa minut ja kertoo naapurissa (siis viereisellä hoitopisteellä) olevan lapsen tarvitsevan hoitoa enkä voi mennä saliin. Jään ulkopuolelle penkille istumaan. "PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP" monella eri taajuudella kertomassa jostain jotain jossakin laitteessa. Huomaan puristsavani nyrkkejä todella lujaa. Epätietoisuus kaikesta aiheuttaa epätoivoa, joka rupeaa syömään miestä. Aikaa kuluu. Hoitaja tulee ja ohjaa minut vanhempainhuoneeseen, jossa voin odottaa koska toimenpide kestää alkuperäistä pidempään.

Odotan ja ihmettelen. Kuluu tunti. Haluan päästä lasteni lähelle. En pääse. En pysty enää olemaan paikallani. Miksi en jäänyt alunperin lasteni rinnalle? Miksi lähdin? Juuri kun päätän mennä kyselemään tilannetta, hoitaja tulee kertomaan toimenpiteiden jatkuvan vielä arviolta pari tuntia. Päätän lähteä äidin rinnalle, koska tyyppejä en pääse katsomaan. Puhumme paljon ja kaikesta, selataan sosiaalista mediaa, kirjoitellaan lähimmäisille, mutta aika ei kulu. Saadaan lupa lähteä rullatuolilla päivällisen jälkeen lapsia katsomaan. Sain parit "energiapatukat" syötyä. Taas jaksaa vähän paremmin.

Päästään vihdoin näkemään tyypit. Kaksi ihanaa pientä ihmistä. Molemmilla jumalaton hengityksenavustuströtö nenällä. Kummankaan olo ei vaikuta hirveän tyyneltä tai siis siltä itsestä tuntuu. Edelleen laitteet piippaa eri taajuuksilla. Käppyrät joita monitorit piirtävät ei miellytä silmää. Numerot vaihtelevat omasta mielestä liikaa. Mistään et tajua mitään, mutta tuntuu ettei kaikki ole hyvin. Ei pysty tekemään mitään. Nainen pysyy hyvin kasassa, minä en. Kyyneleitä valu satunnaisesti muurin läpi, mutta kyllä se helpottaa kun huulta puree vielä vähän lujempaa. Koskeminen ei tule kuulonkaan, koska en uskalla. Pelkään jonkun taudin hyppäävän tai koskevani väärin. Pelottaa, pelottaa niin helvetisti. Selviääkö noi pienet ruttunaamat oikeasti ja osataanko niitä hoitaa. Aika kuluu siivillä vain katsellessa. Kroppa alkaa väsymään. Pakko vaan luovuttaa.

Saatan äidin osastolle toipumaan. Vierailuaika on jo ohi, mutta kamat kaapissa. Hyvästelen nopeasti, puen ulkovaatteet ja suuntaan kotiin. Auton ajaminen on asteen haastavampaa, kun kyyneliä valuu ja päässä pyörii huoli lapsista ja äidistä. Selviän kuitenkin kotiin normaalisti. Kello on yhdeksän illalla.

Konjakkia.

Kaksoset: Sinne ja takaisin

Bloggerin käyttäjän sääntö nro1: älä käytä mobiilisovellusta! Onnistuin hävittämään edellisen tekstin ja hieman harmittaa. Noh, tekstiä onneksi tulee päästä edelleen :)

Kuluneen vikkon agenda: käyrää käyrän perään. Lapsoset siis ovat olleet tarkkailussa aamuin illoin (sydänkäyrillä) ja tästä syystä ollaan sitten mamman kanssa ajetu ihan kiitettävät kilometrit. Itse olin vielä torstaihin asti töissä joka johti yhden auton taloutena hieman sumplimiseen. Julkisetkin kulkevat hieman rajoitetusti, mutta hyvin päästiin kulkemaan.

Tutuksi tullut :) 

Ennusteet hieman muuttuivat viikon aikana:
Ennen maanantaita: ei kiirettä, mutta max. kuukausi
Maanantai aamuna: leikkaukseen pari viikkoa
Keskiviikko aamuna: leikkaus maanantaina

Tässä sitä nyt nökötetään sängyllä ja odotamme lääkärin vapautusta kotilomalle. Illalla tuon kolmikon takaisin ja jäävät yöksi sairaalaan. Leikkaus suunniteltu aamu ensimmäiseksi eikä siitä haluta myöhästyä. Itse meinasin myös tehdä aamua varten niin valmiiksi, ettei tarvitse kuin herätä, mikrottaa ruoka ja ajaa sairaalaan.

Jännittää erittäin paljon. 

Jännitys tiivistyy

Tänään oli se päivä, kun lääkäri totesi, ettei tyyppien syntymiseen ole enää pitkä aika. Puhutaan siis alle kuukaudesta. Vaikka kuinka siihen oli koittanut valmistautua ja vaikka kuinka meitä siihen valmisteltiin, oli aika iso pala pihviä nieltävänä. Meidän kaksoset tulevat siis syntymään 30-34 raskausviikon ikäisinä. Hieman siis etuajassa.

Kelataan hieman ajassa taakseppäin. Positiivisen raskaustuloksen jälkeen ei ole ollut yhtä ainuttakaan huonoa oloa tai huonoa uutista. Nainen on voinut hyvin. Siis erinomaisen hyvin. Itse olin henkisesti valmistautunut raskaudesta aiheutuvaan pahoinvointiin, selkäkipuihin yms. perinteisillä sivuvaikutuksilla. Yhtä ainuttakaan perinteistä oiretta ei ole tässä taloudessa näkynyt. Välillä on voinut jostain päin kivistellä tai väsyttää, mutta kaikki korjaantunut hieromalla, lepäämällä tai itsestään. Sikäli oloni on ollut hieman hämmentynyt ja välillä jopa turhautunut, kun olin valmentautunut paasaamaan tuota jälkeläisten kasvatusalustaa (tämä ei ole negatiivissävytteinen termi) töiden jälkeen parhaan kykyni mukaan enkä sitä kuitenkaan päässyt tekemään. Oireiden vähyys sekä täydelliset arvot testeissä / mittareissa / käyrissä yms. hienoissa mikromanagerointilokerikoissa asettivatkin minut hieman huolettomaan olotilaan. Olin täysin asennoitunut siihen, että kesäkuun taitteessa minusta tulee isä.

Hieman kuitenkin tänään muokattiin ajatuksia toiseen suuntaan.Nainen on nyt osastolla tarkkailtavana. Huomenna taas tiedetään lisää.

Ei tässä nyt onneksi hätää ole. Informaatioimureina toimineet tulevat vanhemmat ovat hyvinkin perillä siitä, että 30-34 viikon ikäisinä lapset syntyvät siinä missä muutkin. Jatkotoimenpiteitä toki hieman vaaditaan, mutta täyspäiväsiä veronmaksajia on luvassa. Keskola on tuttu vieraskäynnistä ja valmennusilloissa ollaan käyty kuuntelemassa kauhutarinoita. Dataa on siis tukanjuuressa erittäin paljon ja osaavia käsiä lasten lähellä!

Koska blogia on aina mukavempi lukea hieman kuvien saattelemana, ajattelin piristää hieman kirjoitusta lisäämällä loppuun oman lapsuuteni lempparihahmon kuvalla.Alf, tuo avaruudesta tullut karvaturri jonka käsittämättömät seikkailut huvittavat vieläkin ja nostavat hymyn huulilleni.