Aamulla häntäluu ilmoitteli olemassaolostaan. Edellispäivänä alkanut selkäkipu oli jostain syystä hypännyt häntäluun puolelle. Tuoleissa, penkeissä ja patjalla epämääräsissä epäergonomisissa asennoissa syöttäminen kulmassa, vinossa, suorassa, poikitan, kummulla alkoi vaatia veronsa.
Olen pyrkinyt löytämään ergonomian aina, kun teen jotain sairaalassa. Se vaan ei aina ole se prioriteetti ja välillä sitä havahtuu aika mielenkiintoisista asennoista. Aloittaa syötön ihan hyvin, mutta lapsen pään asennon muuttuessa tai muuten tuhertaessa se asento vaan muuttaa muotoaan ja lopulta ergonomiasta ei ole tietoakaan. Perjantaina kipu alkoi ilmetä alaselän nikaman välissä. Tuskallinen kipu ilmeni rangan kaartuessa tai suoristuessa. Sen yli päästiin helposti parilla särkylääkkeellä vuorokaudessa, mutta samalla alkoi häntäluu kipeytymään. Toista päivää vaivannut polte/kipu/särky ei tunnu hellittävän. Kai sitä lekurilla vois käydä. Vinkkinä tästä, muistakaa ergonomia!
Päätin jäädä tänään siis kotiin. Kolmen viikon (JUMATSUIKKA NOI PIRPANAT ON JO VANHOJA) aikana kotityöt oli hieman kerääntynyt. Asiaa ei helpoita erittäin rikkonainen viikko ennen synnytystä. Viimeinen niitti oli vesipumpun jatkuva nakutus, joka viestitti vesisäiliön paineistamisen tarpeesta. Nurmikon viidakkomainen olemus, pyykkivuori koreissa, kissankarvat jotka muistuttivat jo kissanpentuja, kalkkiintuneet hanat jne. - kyllä te tiedätte, koti joka ei ole nähnyt kunnon siivousta hetkeen. Meidän arki on koostunut nyt siis kaikesta muusta, paitsi kodista ja se alkoi syömään hieman henkistä olemusta. Olemme olleet lähes kaiken valveillaoloajan joko sairaalassa tai minä töissä tai kaupassa hakemassa pakolliset tarvikkeet. Aikamoista sätkyilyä siis paikasta toiseen ja samalla koitettu hoitaa myös kaikki laskut, vakuutukset, isyydentunnustukset yms. itse prokkikseen liittyvätkin asiat. Hienosti olemme pärjänneet näissä, mutta kotiin tultaessa onkin tilanne eri. Kotiin tultaessa vastassa on epäsiisteys. Ei mitenkään paha, mutta tarpeeksi. Semmoinen joka saa hermoja hieman kireälle. Tälle oli siis pakko tehdä jotain. Päätinkin lähestyä naista aamulla ehdotuksella, että jäisin kotiin hoitamaan askareet ja näinhän me sitten tehtiin.
Kevyein mielin aamulla toivottelin naisen matkaan ja aloitin tekemään TO-DO -listaa. Tiesin, etten olisi kivun kanssa kovin pitkään jaksanut yksin tehdä, niinpä kutsuin hieman apuvoimia talkoisiin. Yhteisvoimin saimmekin torpan sisäpuolelta kiiltämään ja ulkoapäin siistityn. Onneksi on lähellä tukijoukkoja jotka tulevat auttamaan.
Pieni kertaus tehdystä työstä ja about ajasta mitä menee:
- Nurmikko leikattu (iso alue, työnnettävä leikkuri) - 2h
- Kämpän imurointi (siis muutenkin kuin juoksee läpitte ja heiluttaa suulaketta) - 1h
- Vessojen pesu, suihkutilojen pesu - 1-2h
- Kole koneellista pyykkejä sekä kuivurissa käyttö ja kaappiin laitto - 0,5h
- Pölyjen pyyhintää, rikkaruohohen kitkentää, lakanat vaihdettu, tiskikone käytetty ja tyhjennetty - 1-2h
- Paineistettu vesijärjestelmä ja huuhdottu vesi kirkkaaksi - 1h
Kaiken tämän touhuamisen jälkeen, kun jäin yksin kotiin pyykkikoneen seuraksi tuli tyhjyys sekä paha mieli. Olisiko minun pitänyt sittenkin mennä tänään tyyppejä hoitamaan ja hoitaa nuo askareet sitten myöhemmin "jossain" välissä. Harmittaa, että jäin "kotiin lusmuilemaan". Asia tuntui jotenkin aamulla niin paljon järkevämmältä kuin nyt. Faktahan on se, että näitä askareita ei olisi saanut mitenkään fiksusti hoidettua sirkuksen ympärillä, mutta olisi ne saanut varmaankin sumplittua. Noh, ehkä hieman olen ankara itselle, mutta vaikea tätä on kääntää voitoksi. Huomasin myös itsessäni pienen kaipuun siihen lapsen vierelle. He ovat olleet kolme viikkoa aina sylissä. Eka päivä ilman sitä kaikkea hääräämistä heidän kanssaan. Hmh....
Toivottavasti saamme pian lapset kotiin....
ps. Mietin, että kuinka vähästä sitä "ruikuttaa" tänne. Joidenkin kanssa jutellessa on tullut esille, että he olivat olleet meidän tullessa osastolle jo kuukauden ja ovat siellä edelleen. Välimatkakin oli moninkertainen meihin verrattuna. Kuitenkin halusin jakaa tämän. Ehkä varoituksena tuleville ja kertoakseni, että tämmöistä on ollut muillakin ja että kannattaa ottaa se välipäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti