Meille siis syntyi kaksoset. Neiti A ja Herra B. Tämän blogin siis koko syvin tarkoitus perustuu näiden kahden tyypin elämään ja sen ihmettelemiseen miehen näkökulmasta. Kertoa vähän mitä päässä liikkuu, antaa eväitä tuleville isille, ihmetellä varusteita ja kaikennäköstä muutakin. Tämä kirjoitus tulee olemaan sitä "mitä päässä liikkuu" sorttia.
Suunnitelun sektiota edeltävä päivä:
Nainen jätettiin osastolle. Koska leikkaus oli ensimmäinen aamulla, halusi hoitohenkilökunta varmistaa aikataulun pitävyyden. Itse tein kaiken mahdollisen illalla valmiiksi: aamupalan mikrotusvalmiiksi, vaatteet viikattuna, survival kit pakattuna yms. Illalla hieman konjakkia rauhottamaan mieltä ja sitten nukkumaan.
Itse päivä:
Aamulla hieman huterasti nukutun yön jälkeen ylös. Kauhea paniikki aikataulusta vaikka olen hyvässä rytmissä. Syöminen tuottaa tuskaa, mutta pakko tunkea alas - muuten ei jaksa. Ovella vielä kahdessadas tarkistus, että kaikki mukana ja autoon. Autossa valikoidut biisit soimaan. Nyt tarvitaan energiaa.... skrapamaan auton ikkunoita!!! Kahteen viikkoon ollut mitään tietoa tämmöisestä ja sitten juuri tänä aamuna lasit jäässä. Huvitti suuresti ja aamun tärinät hieman helpottaa yllätyksestä. Ajatus karkailee myös automatkalla musiikin tahtiin ja olo hieman kepenee.
Osastolla nasen tuntemukset samanlaisia. Jännittää ja hermostuttaa molempia eikä kumpikaan oikeen saa tsempattua toisen olotilaa kevyemmäksi. Sovitusta aikataulustakin ollaan hieman myöhässä. Noh, kai siellä oli lääkäreillä hyvät maanantai -pullat ;) Kevyen odottelemisen jälkeen ovi aukeaa ja hoitaja kertoo meidän vuoron tulleen. Nainen ei malta maata sängyssä, vaan kävelee sängyn vieressä aina leikkaussaliin asti. Hoitaja koittaa purkaa vähän jännitystä, mutta eihän se auta sitten mitään.
Salissa perussetit henkilökunnalle ja mulle pelkkää utopiaa. Ihmiset esittelevät itseään ja mitä tekevät ja kertovat asioita. Näen vain kasvoja, jotka höpöttävät jotain eikä mitään taltioidu. Naista hieman käännellään ja sitten alkaakin operaatio. Keskityn naisen ilmeisiin ja hengitykseen. Parissa otteessa kehotan hengittämään ja kyselen vointia. Hieman jopa uskallan tsempata. Harteikkaan noin parimetrisen lääkärin liikkeistä päätellen, on kyseessä MM -tason painiottelu.
KURLBLURLKULRKRLRLRL ..... MITÄ IHMETTÄ!!!!! A siellä kurlaa ja sen jälkeen rääkäisee oikeen kunnolla. Mitä tapahtuu, saadaanko nähdä heti vai meneekö heti toisaalle - mitä nyt?! Harmaa möykky näytetään verhon takaata ja painimatsi jatkuu taas. Koitan sisäistää tapahtunutta, kunnes taas kurlausta, rääkäsy, harmaat kasvot. Kyyneleitä, niitä tulee ja paljon. Katson puolisoani ja ihmettelen miten tässä pisteessä ollaan. Ihmettelen mitä tapahtuu ja kehun reipasta vaimoani. Satelee onnitteluja joihin vastaa jotain epämääräistä suomea muistuttavaa mutinaa.
"Tuleeko isä lasten mukaan?", kysyy kätilö ovelta. Katson puolisoa ja (sovitun mukaisesti) puhahdan "joo!". "No joskos sitten tähän suuntaan!", kehoittaa kätilö. Toivotan puolisolle tsemppiä ja kampean itseni ulos salista. Minut ohjataan viereiseen huoneeseen. Onnitteluja satelee, ihmiset esittäytyy, puhuvat jotain, kovalevylle ei tallennu mitään. Huomioni on 100% kiinni äänissä, vilkkuvissa valoissa ja lapsissa. Mitä täällä tapahtuu, miksi laitteet piippaa, miksi kukaan ei tee mitään?! Huoneessahan oli toistakymmentä käsiparia ja varmasti asiat kohdillaan, mutta kaikki etukäteen lukemani tieto oli jossain muualla. Kaikki looginen ja järkevä ajattelu mennyttä. Rupeaa kuumottamaan. On muuten tuttu tunne. Tämmönen tunne on ollut joskus, kun on lähtenyt taju. Pitäisköhän tässä tehdä jotain. Hieman tukea pöydästä ja kurkkaan oviaukosta käytävälle, penkki! Nopea hyökkäys kohti ja istumaan. Olo on kuin saunassa: henki ei tahdo kulkea, jano, kuuma, hieman sumenee. Laitteet piippaa edelleen, miksi kukaan ei tee mitään? Onko lapsilla jotain vikana?
Koitan saada itseäni ylös, mutta joka kerta kun alan suoristamaan itseäni istuma-asennosta niin olo pahenee. Alkaa hävettämään ja epätoivo iskee. Sairaalat ovat aina olleet paha paikka, mutta nyt olisi syytä päästä itsensä yli. Pari kertaa kysellään mikä vointi ja vastaan aina väkisin "hyvä, mutta tarviin vähän happea". "A olisi lähdössä eteenpäin, tuletko matkaan?", kysyy hoitaja. Taas hävettää. Olo on vähän jo parempi, mutta en pääse ylös. "Tulen B:n kanssa", vastaan ja puhaltelen. Toinen hoitaja lähtee hakemaan minulle vettä. Ilmeisesti ilmeeni on kovasta yrityksestä huolimatta erittäin kalpea ja kertoo olotilani kilometrien päähän. Aloitan pakottamaan itseni ylös ja onnistun. A menee jo pitkällä. Taas kysellään: "Onkos isä valmis liikkumaan", "Tottakai" vastaan ja päätän tehdä kaikkeni. Meni se matka sitten kävellen tai kontaten. Pääsen vanaveteen ja hoitaja tuo lennosta vettä. Olo on kuin maratoonarilla. Vedet naamaan, katse keskittyneenä keskoskaapissa ja tasanen askel.
Selviän kuin selviänkin teho-osastolle. Siellä odotta kotidisco vastassa. Piippaa, tuuttaa, välkkyy ja väkeä on. Onnitteluja satelee joka suunnasta tuntemattomilta, enkä tajua kaikkiin edes vastata. Kaksi kaappia, kaksi monitoria, miljoona letkua, hoitajia, toimintaa ja minä. Seison sivussa ja ihmettelen mitä tapahtuu. Siirryn jatkuvasti paikasta toiseen, koska tunnun olevan koko ajan edessä. Tarjotaan penkkiä, mutta kieltäydyn. Vajaasta kahdesta metristä näkee molemmat paremmin kuin alle puolestatoista. Edelleen vilkkuu ja tuuttaa. Numeroita ja käyriä monitoreilla mistä ei tajua mitään. Pelottaa, että selviääkö kukaan.
Aikaa kuluu, en edes tiedä kuinka kauan. Yksi hoitajista huomaa avuttomuuteni. Hän ottaa minut vähän sivummalle ja kysyy haluanko käydä vähän haukkaamassa happea ja katsomassa naisen vointia. Vastaan heti myöntävästi, koska pääsen kaaoksen keskeltä pois. Olo tuntuu ulkopuoliselta koko salissa. Epätoivo valtaa mieltä, koska en voi auttaa. Hoitaja kertoo asioita mistä en taaskaan tajua mitään, muttan nyökyttelen päämäärätietoisesti ja lähden liikkeelle. Mikäli joku on joskus pelannut Max Payneä (sitä ensimmäistä siis) niin käytävä mitä pitkin kävelin muistuttaa hyvin siitä yhtä kohtausta. Hälinää kuuluu kaikuna pitkin pääkoppaa, hieman pimeä käytävä, jalat toimii huonosti ja hieman sumea katse. Vaellan pätkän eteenpäin, kunnes näen penkin (lähes edellisen vieressä) johon istahdan. Kerään ajatuksia ja koitan miettiä mihin pitäisi mennä. Leikkauksessa mukana ollut hoitaja tulee ottamaan kopin. Kertoo, että tunnin päästä pääsee näkemään naisen ja että minun pitää nyt syödä. Hämmennyn ja hän tarkentaa, että tämä oli puolisoni pyyntö. Hän käy hakemassa laukkuni ja painun kohti kahvilaa.
Vissy ja iso kaffe. Tabletti ja notepad. Kyyneliä ja hymyä. Kuumaa ja kylmää. Minuutti ja tunti. Sähköposti ja WhatsApp.
Löydän lasteni äidin. Hän on suhteellisen pirteä ja elossa. Selkä katkeaa ja kyyneleet valuu. Koitan soopertaa, että kaikki on hyvin lapsilla. Todellisuudessahan ei ollut mitään käryäkään koko tilanteesta. Vaihdellaan hetki ajatuksia ja kerään itseni uudestaan. Naisella on selkeästi kaikki hyvin. Lääkkeet tekevät puheesta hieman tokkuraista, mutta kaikki on hyvin. Lapsien tilasta ei ole tietoa, pitää siis mennä sinne. Ilmoitan yht' äkkiä lähteväni lasten luo.
"Toimenpide käynnissä", kertoo lappu tehon oven edessä. Taas heikottaa ja kuumottaa. Hoitaja bongaa minut ja kertoo naapurissa (siis viereisellä hoitopisteellä) olevan lapsen tarvitsevan hoitoa enkä voi mennä saliin. Jään ulkopuolelle penkille istumaan. "PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP" monella eri taajuudella kertomassa jostain jotain jossakin laitteessa. Huomaan puristsavani nyrkkejä todella lujaa. Epätietoisuus kaikesta aiheuttaa epätoivoa, joka rupeaa syömään miestä. Aikaa kuluu. Hoitaja tulee ja ohjaa minut vanhempainhuoneeseen, jossa voin odottaa koska toimenpide kestää alkuperäistä pidempään.
Odotan ja ihmettelen. Kuluu tunti. Haluan päästä lasteni lähelle. En pääse. En pysty enää olemaan paikallani. Miksi en jäänyt alunperin lasteni rinnalle? Miksi lähdin? Juuri kun päätän mennä kyselemään tilannetta, hoitaja tulee kertomaan toimenpiteiden jatkuvan vielä arviolta pari tuntia. Päätän lähteä äidin rinnalle, koska tyyppejä en pääse katsomaan. Puhumme paljon ja kaikesta, selataan sosiaalista mediaa, kirjoitellaan lähimmäisille, mutta aika ei kulu. Saadaan lupa lähteä rullatuolilla päivällisen jälkeen lapsia katsomaan. Sain parit "energiapatukat" syötyä. Taas jaksaa vähän paremmin.
Päästään vihdoin näkemään tyypit. Kaksi ihanaa pientä ihmistä. Molemmilla jumalaton hengityksenavustuströtö nenällä. Kummankaan olo ei vaikuta hirveän tyyneltä tai siis siltä itsestä tuntuu. Edelleen laitteet piippaa eri taajuuksilla. Käppyrät joita monitorit piirtävät ei miellytä silmää. Numerot vaihtelevat omasta mielestä liikaa. Mistään et tajua mitään, mutta tuntuu ettei kaikki ole hyvin. Ei pysty tekemään mitään. Nainen pysyy hyvin kasassa, minä en. Kyyneleitä valu satunnaisesti muurin läpi, mutta kyllä se helpottaa kun huulta puree vielä vähän lujempaa. Koskeminen ei tule kuulonkaan, koska en uskalla. Pelkään jonkun taudin hyppäävän tai koskevani väärin. Pelottaa, pelottaa niin helvetisti. Selviääkö noi pienet ruttunaamat oikeasti ja osataanko niitä hoitaa. Aika kuluu siivillä vain katsellessa. Kroppa alkaa väsymään. Pakko vaan luovuttaa.
Saatan äidin osastolle toipumaan. Vierailuaika on jo ohi, mutta kamat kaapissa. Hyvästelen nopeasti, puen ulkovaatteet ja suuntaan kotiin. Auton ajaminen on asteen haastavampaa, kun kyyneliä valuu ja päässä pyörii huoli lapsista ja äidistä. Selviän kuitenkin kotiin normaalisti. Kello on yhdeksän illalla.
Konjakkia.
Suunnitelun sektiota edeltävä päivä:
Nainen jätettiin osastolle. Koska leikkaus oli ensimmäinen aamulla, halusi hoitohenkilökunta varmistaa aikataulun pitävyyden. Itse tein kaiken mahdollisen illalla valmiiksi: aamupalan mikrotusvalmiiksi, vaatteet viikattuna, survival kit pakattuna yms. Illalla hieman konjakkia rauhottamaan mieltä ja sitten nukkumaan.
Itse päivä:
Aamulla hieman huterasti nukutun yön jälkeen ylös. Kauhea paniikki aikataulusta vaikka olen hyvässä rytmissä. Syöminen tuottaa tuskaa, mutta pakko tunkea alas - muuten ei jaksa. Ovella vielä kahdessadas tarkistus, että kaikki mukana ja autoon. Autossa valikoidut biisit soimaan. Nyt tarvitaan energiaa.... skrapamaan auton ikkunoita!!! Kahteen viikkoon ollut mitään tietoa tämmöisestä ja sitten juuri tänä aamuna lasit jäässä. Huvitti suuresti ja aamun tärinät hieman helpottaa yllätyksestä. Ajatus karkailee myös automatkalla musiikin tahtiin ja olo hieman kepenee.
Osastolla nasen tuntemukset samanlaisia. Jännittää ja hermostuttaa molempia eikä kumpikaan oikeen saa tsempattua toisen olotilaa kevyemmäksi. Sovitusta aikataulustakin ollaan hieman myöhässä. Noh, kai siellä oli lääkäreillä hyvät maanantai -pullat ;) Kevyen odottelemisen jälkeen ovi aukeaa ja hoitaja kertoo meidän vuoron tulleen. Nainen ei malta maata sängyssä, vaan kävelee sängyn vieressä aina leikkaussaliin asti. Hoitaja koittaa purkaa vähän jännitystä, mutta eihän se auta sitten mitään.
Salissa perussetit henkilökunnalle ja mulle pelkkää utopiaa. Ihmiset esittelevät itseään ja mitä tekevät ja kertovat asioita. Näen vain kasvoja, jotka höpöttävät jotain eikä mitään taltioidu. Naista hieman käännellään ja sitten alkaakin operaatio. Keskityn naisen ilmeisiin ja hengitykseen. Parissa otteessa kehotan hengittämään ja kyselen vointia. Hieman jopa uskallan tsempata. Harteikkaan noin parimetrisen lääkärin liikkeistä päätellen, on kyseessä MM -tason painiottelu.
KURLBLURLKULRKRLRLRL ..... MITÄ IHMETTÄ!!!!! A siellä kurlaa ja sen jälkeen rääkäisee oikeen kunnolla. Mitä tapahtuu, saadaanko nähdä heti vai meneekö heti toisaalle - mitä nyt?! Harmaa möykky näytetään verhon takaata ja painimatsi jatkuu taas. Koitan sisäistää tapahtunutta, kunnes taas kurlausta, rääkäsy, harmaat kasvot. Kyyneleitä, niitä tulee ja paljon. Katson puolisoani ja ihmettelen miten tässä pisteessä ollaan. Ihmettelen mitä tapahtuu ja kehun reipasta vaimoani. Satelee onnitteluja joihin vastaa jotain epämääräistä suomea muistuttavaa mutinaa.
"Tuleeko isä lasten mukaan?", kysyy kätilö ovelta. Katson puolisoa ja (sovitun mukaisesti) puhahdan "joo!". "No joskos sitten tähän suuntaan!", kehoittaa kätilö. Toivotan puolisolle tsemppiä ja kampean itseni ulos salista. Minut ohjataan viereiseen huoneeseen. Onnitteluja satelee, ihmiset esittäytyy, puhuvat jotain, kovalevylle ei tallennu mitään. Huomioni on 100% kiinni äänissä, vilkkuvissa valoissa ja lapsissa. Mitä täällä tapahtuu, miksi laitteet piippaa, miksi kukaan ei tee mitään?! Huoneessahan oli toistakymmentä käsiparia ja varmasti asiat kohdillaan, mutta kaikki etukäteen lukemani tieto oli jossain muualla. Kaikki looginen ja järkevä ajattelu mennyttä. Rupeaa kuumottamaan. On muuten tuttu tunne. Tämmönen tunne on ollut joskus, kun on lähtenyt taju. Pitäisköhän tässä tehdä jotain. Hieman tukea pöydästä ja kurkkaan oviaukosta käytävälle, penkki! Nopea hyökkäys kohti ja istumaan. Olo on kuin saunassa: henki ei tahdo kulkea, jano, kuuma, hieman sumenee. Laitteet piippaa edelleen, miksi kukaan ei tee mitään? Onko lapsilla jotain vikana?
Koitan saada itseäni ylös, mutta joka kerta kun alan suoristamaan itseäni istuma-asennosta niin olo pahenee. Alkaa hävettämään ja epätoivo iskee. Sairaalat ovat aina olleet paha paikka, mutta nyt olisi syytä päästä itsensä yli. Pari kertaa kysellään mikä vointi ja vastaan aina väkisin "hyvä, mutta tarviin vähän happea". "A olisi lähdössä eteenpäin, tuletko matkaan?", kysyy hoitaja. Taas hävettää. Olo on vähän jo parempi, mutta en pääse ylös. "Tulen B:n kanssa", vastaan ja puhaltelen. Toinen hoitaja lähtee hakemaan minulle vettä. Ilmeisesti ilmeeni on kovasta yrityksestä huolimatta erittäin kalpea ja kertoo olotilani kilometrien päähän. Aloitan pakottamaan itseni ylös ja onnistun. A menee jo pitkällä. Taas kysellään: "Onkos isä valmis liikkumaan", "Tottakai" vastaan ja päätän tehdä kaikkeni. Meni se matka sitten kävellen tai kontaten. Pääsen vanaveteen ja hoitaja tuo lennosta vettä. Olo on kuin maratoonarilla. Vedet naamaan, katse keskittyneenä keskoskaapissa ja tasanen askel.
Selviän kuin selviänkin teho-osastolle. Siellä odotta kotidisco vastassa. Piippaa, tuuttaa, välkkyy ja väkeä on. Onnitteluja satelee joka suunnasta tuntemattomilta, enkä tajua kaikkiin edes vastata. Kaksi kaappia, kaksi monitoria, miljoona letkua, hoitajia, toimintaa ja minä. Seison sivussa ja ihmettelen mitä tapahtuu. Siirryn jatkuvasti paikasta toiseen, koska tunnun olevan koko ajan edessä. Tarjotaan penkkiä, mutta kieltäydyn. Vajaasta kahdesta metristä näkee molemmat paremmin kuin alle puolestatoista. Edelleen vilkkuu ja tuuttaa. Numeroita ja käyriä monitoreilla mistä ei tajua mitään. Pelottaa, että selviääkö kukaan.
Aikaa kuluu, en edes tiedä kuinka kauan. Yksi hoitajista huomaa avuttomuuteni. Hän ottaa minut vähän sivummalle ja kysyy haluanko käydä vähän haukkaamassa happea ja katsomassa naisen vointia. Vastaan heti myöntävästi, koska pääsen kaaoksen keskeltä pois. Olo tuntuu ulkopuoliselta koko salissa. Epätoivo valtaa mieltä, koska en voi auttaa. Hoitaja kertoo asioita mistä en taaskaan tajua mitään, muttan nyökyttelen päämäärätietoisesti ja lähden liikkeelle. Mikäli joku on joskus pelannut Max Payneä (sitä ensimmäistä siis) niin käytävä mitä pitkin kävelin muistuttaa hyvin siitä yhtä kohtausta. Hälinää kuuluu kaikuna pitkin pääkoppaa, hieman pimeä käytävä, jalat toimii huonosti ja hieman sumea katse. Vaellan pätkän eteenpäin, kunnes näen penkin (lähes edellisen vieressä) johon istahdan. Kerään ajatuksia ja koitan miettiä mihin pitäisi mennä. Leikkauksessa mukana ollut hoitaja tulee ottamaan kopin. Kertoo, että tunnin päästä pääsee näkemään naisen ja että minun pitää nyt syödä. Hämmennyn ja hän tarkentaa, että tämä oli puolisoni pyyntö. Hän käy hakemassa laukkuni ja painun kohti kahvilaa.
Vissy ja iso kaffe. Tabletti ja notepad. Kyyneliä ja hymyä. Kuumaa ja kylmää. Minuutti ja tunti. Sähköposti ja WhatsApp.
Löydän lasteni äidin. Hän on suhteellisen pirteä ja elossa. Selkä katkeaa ja kyyneleet valuu. Koitan soopertaa, että kaikki on hyvin lapsilla. Todellisuudessahan ei ollut mitään käryäkään koko tilanteesta. Vaihdellaan hetki ajatuksia ja kerään itseni uudestaan. Naisella on selkeästi kaikki hyvin. Lääkkeet tekevät puheesta hieman tokkuraista, mutta kaikki on hyvin. Lapsien tilasta ei ole tietoa, pitää siis mennä sinne. Ilmoitan yht' äkkiä lähteväni lasten luo.
"Toimenpide käynnissä", kertoo lappu tehon oven edessä. Taas heikottaa ja kuumottaa. Hoitaja bongaa minut ja kertoo naapurissa (siis viereisellä hoitopisteellä) olevan lapsen tarvitsevan hoitoa enkä voi mennä saliin. Jään ulkopuolelle penkille istumaan. "PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP" monella eri taajuudella kertomassa jostain jotain jossakin laitteessa. Huomaan puristsavani nyrkkejä todella lujaa. Epätietoisuus kaikesta aiheuttaa epätoivoa, joka rupeaa syömään miestä. Aikaa kuluu. Hoitaja tulee ja ohjaa minut vanhempainhuoneeseen, jossa voin odottaa koska toimenpide kestää alkuperäistä pidempään.
Odotan ja ihmettelen. Kuluu tunti. Haluan päästä lasteni lähelle. En pääse. En pysty enää olemaan paikallani. Miksi en jäänyt alunperin lasteni rinnalle? Miksi lähdin? Juuri kun päätän mennä kyselemään tilannetta, hoitaja tulee kertomaan toimenpiteiden jatkuvan vielä arviolta pari tuntia. Päätän lähteä äidin rinnalle, koska tyyppejä en pääse katsomaan. Puhumme paljon ja kaikesta, selataan sosiaalista mediaa, kirjoitellaan lähimmäisille, mutta aika ei kulu. Saadaan lupa lähteä rullatuolilla päivällisen jälkeen lapsia katsomaan. Sain parit "energiapatukat" syötyä. Taas jaksaa vähän paremmin.
Päästään vihdoin näkemään tyypit. Kaksi ihanaa pientä ihmistä. Molemmilla jumalaton hengityksenavustuströtö nenällä. Kummankaan olo ei vaikuta hirveän tyyneltä tai siis siltä itsestä tuntuu. Edelleen laitteet piippaa eri taajuuksilla. Käppyrät joita monitorit piirtävät ei miellytä silmää. Numerot vaihtelevat omasta mielestä liikaa. Mistään et tajua mitään, mutta tuntuu ettei kaikki ole hyvin. Ei pysty tekemään mitään. Nainen pysyy hyvin kasassa, minä en. Kyyneleitä valu satunnaisesti muurin läpi, mutta kyllä se helpottaa kun huulta puree vielä vähän lujempaa. Koskeminen ei tule kuulonkaan, koska en uskalla. Pelkään jonkun taudin hyppäävän tai koskevani väärin. Pelottaa, pelottaa niin helvetisti. Selviääkö noi pienet ruttunaamat oikeasti ja osataanko niitä hoitaa. Aika kuluu siivillä vain katsellessa. Kroppa alkaa väsymään. Pakko vaan luovuttaa.
Saatan äidin osastolle toipumaan. Vierailuaika on jo ohi, mutta kamat kaapissa. Hyvästelen nopeasti, puen ulkovaatteet ja suuntaan kotiin. Auton ajaminen on asteen haastavampaa, kun kyyneliä valuu ja päässä pyörii huoli lapsista ja äidistä. Selviän kuitenkin kotiin normaalisti. Kello on yhdeksän illalla.
Konjakkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti