Kaksi viikkoa ja 6 päivää siinä kesti. Jäin kotiin, kun nainen lähti sairaalaan. Luulin kestäväni helposti, mutta hankalaksi se osoittautui.
Aamulla häntäluu ilmoitteli olemassaolostaan. Edellispäivänä alkanut selkäkipu oli jostain syystä hypännyt häntäluun puolelle. Tuoleissa, penkeissä ja patjalla epämääräsissä epäergonomisissa asennoissa syöttäminen kulmassa, vinossa, suorassa, poikitan, kummulla alkoi vaatia veronsa.
Olen pyrkinyt löytämään ergonomian aina, kun teen jotain sairaalassa. Se vaan ei aina ole se prioriteetti ja välillä sitä havahtuu aika mielenkiintoisista asennoista. Aloittaa syötön ihan hyvin, mutta lapsen pään asennon muuttuessa tai muuten tuhertaessa se asento vaan muuttaa muotoaan ja lopulta ergonomiasta ei ole tietoakaan. Perjantaina kipu alkoi ilmetä alaselän nikaman välissä. Tuskallinen kipu ilmeni rangan kaartuessa tai suoristuessa. Sen yli päästiin helposti parilla särkylääkkeellä vuorokaudessa, mutta samalla alkoi häntäluu kipeytymään. Toista päivää vaivannut polte/kipu/särky ei tunnu hellittävän. Kai sitä lekurilla vois käydä. Vinkkinä tästä, muistakaa ergonomia!
Päätin jäädä tänään siis kotiin. Kolmen viikon (JUMATSUIKKA NOI PIRPANAT ON JO VANHOJA) aikana kotityöt oli hieman kerääntynyt. Asiaa ei helpoita erittäin rikkonainen viikko ennen synnytystä. Viimeinen niitti oli vesipumpun jatkuva nakutus, joka viestitti vesisäiliön paineistamisen tarpeesta. Nurmikon viidakkomainen olemus, pyykkivuori koreissa, kissankarvat jotka muistuttivat jo kissanpentuja, kalkkiintuneet hanat jne. - kyllä te tiedätte, koti joka ei ole nähnyt kunnon siivousta hetkeen. Meidän arki on koostunut nyt siis kaikesta muusta, paitsi kodista ja se alkoi syömään hieman henkistä olemusta. Olemme olleet lähes kaiken valveillaoloajan joko sairaalassa tai minä töissä tai kaupassa hakemassa pakolliset tarvikkeet. Aikamoista sätkyilyä siis paikasta toiseen ja samalla koitettu hoitaa myös kaikki laskut, vakuutukset, isyydentunnustukset yms. itse prokkikseen liittyvätkin asiat. Hienosti olemme pärjänneet näissä, mutta kotiin tultaessa onkin tilanne eri. Kotiin tultaessa vastassa on epäsiisteys. Ei mitenkään paha, mutta tarpeeksi. Semmoinen joka saa hermoja hieman kireälle. Tälle oli siis pakko tehdä jotain. Päätinkin lähestyä naista aamulla ehdotuksella, että jäisin kotiin hoitamaan askareet ja näinhän me sitten tehtiin.
Kevyein mielin aamulla toivottelin naisen matkaan ja aloitin tekemään TO-DO -listaa. Tiesin, etten olisi kivun kanssa kovin pitkään jaksanut yksin tehdä, niinpä kutsuin hieman apuvoimia talkoisiin. Yhteisvoimin saimmekin torpan sisäpuolelta kiiltämään ja ulkoapäin siistityn. Onneksi on lähellä tukijoukkoja jotka tulevat auttamaan.
Pieni kertaus tehdystä työstä ja about ajasta mitä menee:
Nurmikko leikattu (iso alue, työnnettävä leikkuri) - 2h
Kämpän imurointi (siis muutenkin kuin juoksee läpitte ja heiluttaa suulaketta) - 1h
Vessojen pesu, suihkutilojen pesu - 1-2h
Kole koneellista pyykkejä sekä kuivurissa käyttö ja kaappiin laitto - 0,5h
Pölyjen pyyhintää, rikkaruohohen kitkentää, lakanat vaihdettu, tiskikone käytetty ja tyhjennetty - 1-2h
Paineistettu vesijärjestelmä ja huuhdottu vesi kirkkaaksi - 1h
Kyllä nyt helpottaa! Yksin tekisin vieläkin näitä, mutta apujen kanssa selvittiin rontissa neljässä tunnissa.
Kaiken tämän touhuamisen jälkeen, kun jäin yksin kotiin pyykkikoneen seuraksi tuli tyhjyys sekä paha mieli. Olisiko minun pitänyt sittenkin mennä tänään tyyppejä hoitamaan ja hoitaa nuo askareet sitten myöhemmin "jossain" välissä. Harmittaa, että jäin "kotiin lusmuilemaan". Asia tuntui jotenkin aamulla niin paljon järkevämmältä kuin nyt. Faktahan on se, että näitä askareita ei olisi saanut mitenkään fiksusti hoidettua sirkuksen ympärillä, mutta olisi ne saanut varmaankin sumplittua. Noh, ehkä hieman olen ankara itselle, mutta vaikea tätä on kääntää voitoksi. Huomasin myös itsessäni pienen kaipuun siihen lapsen vierelle. He ovat olleet kolme viikkoa aina sylissä. Eka päivä ilman sitä kaikkea hääräämistä heidän kanssaan. Hmh....
Toivottavasti saamme pian lapset kotiin....
ps. Mietin, että kuinka vähästä sitä "ruikuttaa" tänne. Joidenkin kanssa jutellessa on tullut esille, että he olivat olleet meidän tullessa osastolle jo kuukauden ja ovat siellä edelleen. Välimatkakin oli moninkertainen meihin verrattuna. Kuitenkin halusin jakaa tämän. Ehkä varoituksena tuleville ja kertoakseni, että tämmöistä on ollut muillakin ja että kannattaa ottaa se välipäivä.
Ajatus tähän lähti jutellessani "taukotilassa" toisen isän kanssa. Molemmilla oli sama kokemus ensimmäisistä päivästä ja molemmat totesimme jonkun selviytymisoppaan puuttuvan. Niitähän harvoin kirjoitellaan, mutta ainakin me totesimme tarpeen. Jokin teksti jonka voisi lukea uudestaan ja uudestaan, jotta aina kun unohtaa sen mitä juuri luki niin sen voi lukea uudestaan. Tuskimpa ollaan ainoita. Tämä teksti tulee varmasti myös täydentymään useampaan otteeseen, jotenka pidän otsikossa päivämäärää ylhäällä. Muutoslokia en sentäs rupea pitämään. Teksti varmasti hakee myös hieman muotoansa.
Teksti on täysin omiin kokemuksiin perustuvaa. En ole koulutukseltani terveydenhuollon ammattilainen. Kysy aina omalta hoitohenkilökunnalta tarkat tiedot.
1. Monitorit
Philips MP70
Mihin tahansa olen tässä kahden viikon aikana kävellyt, niin monitoreita (erimerkkisiä ja mallisia) löytyy jokaisesta paikasta mistä löytyy potilaita. Onkin siis tärkeää ymmärtää hieman sielunelämää. Itselläni pääsi monitoreiden lukemat, graafit sekä äänet ihon alle heti. En pystynyt ekoina päivinä lopettaa tuijottamista ja jatkuvaa ylianalysointia. Jatkuva stressitila kävi erittäin paljon pääkopan päälle. Toivottavasti jotakuta auttaa nämä sanat edes hieman.
Yleisesti ottaen monitori pitää erittäin piippausta jostain syystä. Piippaukset tulevat lähtökohtaisesti monitorille asetettujen raja-arvojen ylittymisestä tai alittumisesta. Joissakin tapauksissa myös jonkun käppyrän tietyn trendin mukaisesti. Piippaus kovenee mikäli siihen ei reagoida esim. painamalla kuittausnappia tai mikäli arvo palaa takaisin sallittuihin rajoihin. Joko asetuksista tai mallista riippuen piippaus loppuu myös mikäli arvo palaa takaisin normaaliksi - toisissa se piippaus taas jatkuu hamaan tappiin saakka. Piippaus ei aina tarkoita, että jotain tarvitsisi tehdä tai että jotain on vialla. Arvot ja käppyrät, joita monitori piirtää näytölle, tulee lätkistä vauvan kehossa. Lätkät ovat pieniä, lapsen keho pieni, johdot ohuita eli häiriöiden mahdollisuus on aika iso. Koska häiriöiden %-osuus oikeista tilanteista on aika iso, on hoitohenkilökunnalla erittäin rauhallinen ote monitoreiden ilmoittamiin hälytyksiin. Itselle tämä tuotti suunnatonta ongelmaa ja tuskaa. Kolme ensimmäistä päivää olin aivan lukossa koko ajan lasten vierellä. En ymmärtänyt monitoreita enkä niiden ilmoituksia eikä niistä kauheasti puhuttu. Suosittelen vakaasti keskustelemaan (heti, kun sitä puhetta irtoaa) monitorin käyttäytymisestä. Jos monitori vaihtuu, niin pyydä rohkeasti kertomaan eroista edellisen kanssa. Kyseenalaista monitorin toiminta ja/tai pyydä lätkille vaihtoa mikäli tulee jatkuvasti häiriötä lukemiin. Säästät itseäsi todella paljon tekemällä näin.
Meidän tapauksessa suurin merkitys monitoreilla oli alussa saturaatiolla. Molemmille jouduttiin antamaan lisähappea sekä hieman lisäpainetta nasaalilla ja myöhemmin happiviiksillä. Ilmeisesti kovin normaalia keskosilla, koska keuhkot kehittyvät viimeisimpinä. SpO2 (veren happipitoisuutta, sininen viiva) lukemaa siis kytättiin oikeen kunnolla. Ainut ongelma oli se, että anturi oli jumalaton mölö, joka on suht haastavaa saada pysymään kokoajan pienen lapsen iholla. Noh, ei ole hirveän vaikeaa arvata kuinka ressaantunut siinä sitten on. Arvot heiluu välillä missä sattuu, kun lapsi on potkassut anturin hieman vinoon. Uskon vakaasti, että hoitajat ovat kertoneet lukeman saamisen haasteellisuudesta, mutta rekisteröin sen vasta päivien päästä.
Myöhemmin meillä aloitettiin katsomaan sydämen lyöntitiheyttä (ylin käppyrä vihreällä). Molemmilla tuli enemmän tai vähemmän pulssilaskuja. Pulssitiheys tippuu alle 80BPM ja pysyy siellä hetken. Saturaatio tippuu samalla. Lapsen pitäisi pystyä se "itse" korjaamaan takaisin. Tästä hommasta teki mielenkiintoista se, että ne lätkät oikeasti ovat aika heppoisia ja niiden johdot erittäin ohuita. Välillä siis tuli oletettua, että on pulssilaskua vaikka kyse oli vaan siitä, että lapsi pieraisi ja vaihtoi kylkeä. Välillä monitori huuti shokista ja jostain muista hienoista tiloista erittäin ihanalla äänellä vaikka kyseessä oli vain lätkän irtoaminen. Siinä kun pitää lasta käsikapalossa ja rupee tulemaan kuolemanhuutoa laitteesta pihalle iskee aika paniikki varsinkin, kun tämä tapahtui hoitajan ollessa pois huoneesta. Hoitaja tuli toki paikalle ja selitti tilanteen, mutta kyllä siinä hetki keräiltiin itseämme kasaan episodin jälkeen. Onneksi yksi vanhemman koulukunnan edustaja kyrpiintyi heti monitorin jatkuvaan epämääräiseen huuteluun vuoronsa ekan viiden minuutin aikana. Vaihdettiin monitori ja vaihdettiin lätkät ja loppui kaikki ylimääräinen huutaminen laitteelta sekä arvot pysyivät huomattavasti tasaisempana. Vaihtoa ennen, kolme eri vuoroa olivat vaan käyneet painamassa kuittausnappia. Oma henkinen jaksaminen nousi huomattavasti.
2. Ihokontakti lapsen kanssa
Käsikapalo - Kuva ts.fi
Lasten turvallisuuden tunteeseen, kivunlievitykseen, ruoansulatuksen parantamiseen ja lähes kaikkeen negatiiviseen asiaan korjaus sekä positiivisella tavalla parantavat asiat pystyt antamaan jo lapsen ollessa kaapissa. Raukka pieni on siellä kaapissa ihan yksin: lätkiä, letkuja, valoja, ääniä, nälkää, pistoja, verinäytteitä, pyyhintää, hajuja yms. Lapsen oloa helpottaa sinun kosketuksesi. Löysimme omasta sairaalastamme myös pari opasta näihin mystisiin salatieteisiin.
Käsikapalo on helppo. Vielä kun olisin sen itse tajunut jo heti. Useasti kuulin tämän termin, mutta en tajunut siitä mitään saatika uskaltanut kysyä. Toinen käsi hellästi pään päälle ja toinen käsi jalkoihin / mahan seudulle. Heiman vaihtelee tuon toisen käden paikka. Osassa myös neuvottiin ottamaan jalat koukkuun / sammakkoasentoon, mikäli pitää kättä vaipan seutuvilla. Nuppupeitto voi olla välissä, mutta erittäin monessa tekstissä olen törmännyt ihokosketuksen tärkeyteen. Tärkeintä on pysyä tässä "tilassa" ainakin 15 minuuttia. Älä rapsuttele tai hinkkaa peukaloasi lapsen iholla. Pidä kädet paikallaan ja anna lapsen nauttia. Voin kertoa, että toimii. Samalla siinä vaipuu itse pieneen transsin, kun katsoo rauhoittuvaa lasta joka vain on.
Toinen suurta yleistystä saanut kosketusmuoto on kenguruhoito. Kenguruhoidossa lapsi on vanhemman paljasta rintaa vasten. Lapsi peitellään peitolla / vanhemman paidalla. Tässä asennossa ollaan sitten tunnista aina neljään. Kenguruhoidossa on myös tärkeää jatkuvuus. Tätä pitäisi pyrkiä tekemään säännöllisesti esimerkiksi kerran päivässä.
Kenguruhoito - Kuva yle.fi
Tämä vaatii jonkin verran akrobatiaa (varsinkin, jos letkuja ja piuhoja on paljon). Itse suosiolla menin vain penkille istumaan ja annoin hoitavan henkilökunnan tehdä siirtotyön kaapista rinnalle. Usein he hieman kannustivat toimimaan itse, mutta uskallusta ja luottoa omien käsien toimintaan ei oikein löytynyt. Kun sain lapsen ekaa kertaa kenguruhoitoon, saattoi tulla tippa linssiin. En ollut kokenut ikinä mitään vastaavaa ja samalla ensimmäistä kertaa lapsien olemassaolo konkretisoitui. Tätä ennen he olivat olleet vain kaapissa josta olin heitä hieman hoitanut. He tuntuivat omilta.
Yleisestikkin monissa teksteissä väitetään aikaisen kontaktin lapsen kanssa auttavan lähes kaikessa. Ole siis rohkea ja ota lasta syliin, kosketa häntä tukalana aikana, ota kenguruun ja tee kaikkesi hänen eteen. Älä välitä siitä, että hän on niin pieni tai ettet osaisi. Henkilökunta auttaa ja opastaa kaikessa. Itse en heti tehnyt ja hieman ehkä harmittaa - vaikkei niin ankara itselle pitäisi olla.
----------------------------
TU PII KONTINYYD
----------------------------
Meille siis syntyi kaksoset. Neiti A ja Herra B. Tämän blogin siis koko syvin tarkoitus perustuu näiden kahden tyypin elämään ja sen ihmettelemiseen miehen näkökulmasta. Kertoa vähän mitä päässä liikkuu, antaa eväitä tuleville isille, ihmetellä varusteita ja kaikennäköstä muutakin. Tämä kirjoitus tulee olemaan sitä "mitä päässä liikkuu" sorttia.
Suunnitelun sektiota edeltävä päivä:
Nainen jätettiin osastolle. Koska leikkaus oli ensimmäinen aamulla, halusi hoitohenkilökunta varmistaa aikataulun pitävyyden. Itse tein kaiken mahdollisen illalla valmiiksi: aamupalan mikrotusvalmiiksi, vaatteet viikattuna, survival kit pakattuna yms. Illalla hieman konjakkia rauhottamaan mieltä ja sitten nukkumaan.
Itse päivä:
Aamulla hieman huterasti nukutun yön jälkeen ylös. Kauhea paniikki aikataulusta vaikka olen hyvässä rytmissä. Syöminen tuottaa tuskaa, mutta pakko tunkea alas - muuten ei jaksa. Ovella vielä kahdessadas tarkistus, että kaikki mukana ja autoon. Autossa valikoidut biisit soimaan. Nyt tarvitaan energiaa.... skrapamaan auton ikkunoita!!! Kahteen viikkoon ollut mitään tietoa tämmöisestä ja sitten juuri tänä aamuna lasit jäässä. Huvitti suuresti ja aamun tärinät hieman helpottaa yllätyksestä. Ajatus karkailee myös automatkalla musiikin tahtiin ja olo hieman kepenee.
Osastolla nasen tuntemukset samanlaisia. Jännittää ja hermostuttaa molempia eikä kumpikaan oikeen saa tsempattua toisen olotilaa kevyemmäksi. Sovitusta aikataulustakin ollaan hieman myöhässä. Noh, kai siellä oli lääkäreillä hyvät maanantai -pullat ;) Kevyen odottelemisen jälkeen ovi aukeaa ja hoitaja kertoo meidän vuoron tulleen. Nainen ei malta maata sängyssä, vaan kävelee sängyn vieressä aina leikkaussaliin asti. Hoitaja koittaa purkaa vähän jännitystä, mutta eihän se auta sitten mitään.
Salissa perussetit henkilökunnalle ja mulle pelkkää utopiaa. Ihmiset esittelevät itseään ja mitä tekevät ja kertovat asioita. Näen vain kasvoja, jotka höpöttävät jotain eikä mitään taltioidu. Naista hieman käännellään ja sitten alkaakin operaatio. Keskityn naisen ilmeisiin ja hengitykseen. Parissa otteessa kehotan hengittämään ja kyselen vointia. Hieman jopa uskallan tsempata. Harteikkaan noin parimetrisen lääkärin liikkeistä päätellen, on kyseessä MM -tason painiottelu.
KURLBLURLKULRKRLRLRL ..... MITÄ IHMETTÄ!!!!! A siellä kurlaa ja sen jälkeen rääkäisee oikeen kunnolla. Mitä tapahtuu, saadaanko nähdä heti vai meneekö heti toisaalle - mitä nyt?! Harmaa möykky näytetään verhon takaata ja painimatsi jatkuu taas. Koitan sisäistää tapahtunutta, kunnes taas kurlausta, rääkäsy, harmaat kasvot. Kyyneleitä, niitä tulee ja paljon. Katson puolisoani ja ihmettelen miten tässä pisteessä ollaan. Ihmettelen mitä tapahtuu ja kehun reipasta vaimoani. Satelee onnitteluja joihin vastaa jotain epämääräistä suomea muistuttavaa mutinaa.
"Tuleeko isä lasten mukaan?", kysyy kätilö ovelta. Katson puolisoa ja (sovitun mukaisesti) puhahdan "joo!". "No joskos sitten tähän suuntaan!", kehoittaa kätilö. Toivotan puolisolle tsemppiä ja kampean itseni ulos salista. Minut ohjataan viereiseen huoneeseen. Onnitteluja satelee, ihmiset esittäytyy, puhuvat jotain, kovalevylle ei tallennu mitään. Huomioni on 100% kiinni äänissä, vilkkuvissa valoissa ja lapsissa. Mitä täällä tapahtuu, miksi laitteet piippaa, miksi kukaan ei tee mitään?! Huoneessahan oli toistakymmentä käsiparia ja varmasti asiat kohdillaan, mutta kaikki etukäteen lukemani tieto oli jossain muualla. Kaikki looginen ja järkevä ajattelu mennyttä. Rupeaa kuumottamaan. On muuten tuttu tunne. Tämmönen tunne on ollut joskus, kun on lähtenyt taju. Pitäisköhän tässä tehdä jotain. Hieman tukea pöydästä ja kurkkaan oviaukosta käytävälle, penkki! Nopea hyökkäys kohti ja istumaan. Olo on kuin saunassa: henki ei tahdo kulkea, jano, kuuma, hieman sumenee. Laitteet piippaa edelleen, miksi kukaan ei tee mitään? Onko lapsilla jotain vikana?
Koitan saada itseäni ylös, mutta joka kerta kun alan suoristamaan itseäni istuma-asennosta niin olo pahenee. Alkaa hävettämään ja epätoivo iskee. Sairaalat ovat aina olleet paha paikka, mutta nyt olisi syytä päästä itsensä yli. Pari kertaa kysellään mikä vointi ja vastaan aina väkisin "hyvä, mutta tarviin vähän happea". "A olisi lähdössä eteenpäin, tuletko matkaan?", kysyy hoitaja. Taas hävettää. Olo on vähän jo parempi, mutta en pääse ylös. "Tulen B:n kanssa", vastaan ja puhaltelen. Toinen hoitaja lähtee hakemaan minulle vettä. Ilmeisesti ilmeeni on kovasta yrityksestä huolimatta erittäin kalpea ja kertoo olotilani kilometrien päähän. Aloitan pakottamaan itseni ylös ja onnistun. A menee jo pitkällä. Taas kysellään: "Onkos isä valmis liikkumaan", "Tottakai" vastaan ja päätän tehdä kaikkeni. Meni se matka sitten kävellen tai kontaten. Pääsen vanaveteen ja hoitaja tuo lennosta vettä. Olo on kuin maratoonarilla. Vedet naamaan, katse keskittyneenä keskoskaapissa ja tasanen askel.
Selviän kuin selviänkin teho-osastolle. Siellä odotta kotidisco vastassa. Piippaa, tuuttaa, välkkyy ja väkeä on. Onnitteluja satelee joka suunnasta tuntemattomilta, enkä tajua kaikkiin edes vastata. Kaksi kaappia, kaksi monitoria, miljoona letkua, hoitajia, toimintaa ja minä. Seison sivussa ja ihmettelen mitä tapahtuu. Siirryn jatkuvasti paikasta toiseen, koska tunnun olevan koko ajan edessä. Tarjotaan penkkiä, mutta kieltäydyn. Vajaasta kahdesta metristä näkee molemmat paremmin kuin alle puolestatoista. Edelleen vilkkuu ja tuuttaa. Numeroita ja käyriä monitoreilla mistä ei tajua mitään. Pelottaa, että selviääkö kukaan.
Aikaa kuluu, en edes tiedä kuinka kauan. Yksi hoitajista huomaa avuttomuuteni. Hän ottaa minut vähän sivummalle ja kysyy haluanko käydä vähän haukkaamassa happea ja katsomassa naisen vointia. Vastaan heti myöntävästi, koska pääsen kaaoksen keskeltä pois. Olo tuntuu ulkopuoliselta koko salissa. Epätoivo valtaa mieltä, koska en voi auttaa. Hoitaja kertoo asioita mistä en taaskaan tajua mitään, muttan nyökyttelen päämäärätietoisesti ja lähden liikkeelle. Mikäli joku on joskus pelannut Max Payneä (sitä ensimmäistä siis) niin käytävä mitä pitkin kävelin muistuttaa hyvin siitä yhtä kohtausta. Hälinää kuuluu kaikuna pitkin pääkoppaa, hieman pimeä käytävä, jalat toimii huonosti ja hieman sumea katse. Vaellan pätkän eteenpäin, kunnes näen penkin (lähes edellisen vieressä) johon istahdan. Kerään ajatuksia ja koitan miettiä mihin pitäisi mennä. Leikkauksessa mukana ollut hoitaja tulee ottamaan kopin. Kertoo, että tunnin päästä pääsee näkemään naisen ja että minun pitää nyt syödä. Hämmennyn ja hän tarkentaa, että tämä oli puolisoni pyyntö. Hän käy hakemassa laukkuni ja painun kohti kahvilaa.
Vissy ja iso kaffe. Tabletti ja notepad. Kyyneliä ja hymyä. Kuumaa ja kylmää. Minuutti ja tunti. Sähköposti ja WhatsApp.
Löydän lasteni äidin. Hän on suhteellisen pirteä ja elossa. Selkä katkeaa ja kyyneleet valuu. Koitan soopertaa, että kaikki on hyvin lapsilla. Todellisuudessahan ei ollut mitään käryäkään koko tilanteesta. Vaihdellaan hetki ajatuksia ja kerään itseni uudestaan. Naisella on selkeästi kaikki hyvin. Lääkkeet tekevät puheesta hieman tokkuraista, mutta kaikki on hyvin. Lapsien tilasta ei ole tietoa, pitää siis mennä sinne. Ilmoitan yht' äkkiä lähteväni lasten luo.
"Toimenpide käynnissä", kertoo lappu tehon oven edessä. Taas heikottaa ja kuumottaa. Hoitaja bongaa minut ja kertoo naapurissa (siis viereisellä hoitopisteellä) olevan lapsen tarvitsevan hoitoa enkä voi mennä saliin. Jään ulkopuolelle penkille istumaan. "PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP-PIIP" monella eri taajuudella kertomassa jostain jotain jossakin laitteessa. Huomaan puristsavani nyrkkejä todella lujaa. Epätietoisuus kaikesta aiheuttaa epätoivoa, joka rupeaa syömään miestä. Aikaa kuluu. Hoitaja tulee ja ohjaa minut vanhempainhuoneeseen, jossa voin odottaa koska toimenpide kestää alkuperäistä pidempään.
Odotan ja ihmettelen. Kuluu tunti. Haluan päästä lasteni lähelle. En pääse. En pysty enää olemaan paikallani. Miksi en jäänyt alunperin lasteni rinnalle? Miksi lähdin? Juuri kun päätän mennä kyselemään tilannetta, hoitaja tulee kertomaan toimenpiteiden jatkuvan vielä arviolta pari tuntia. Päätän lähteä äidin rinnalle, koska tyyppejä en pääse katsomaan. Puhumme paljon ja kaikesta, selataan sosiaalista mediaa, kirjoitellaan lähimmäisille, mutta aika ei kulu. Saadaan lupa lähteä rullatuolilla päivällisen jälkeen lapsia katsomaan. Sain parit "energiapatukat" syötyä. Taas jaksaa vähän paremmin.
Päästään vihdoin näkemään tyypit. Kaksi ihanaa pientä ihmistä. Molemmilla jumalaton hengityksenavustuströtö nenällä. Kummankaan olo ei vaikuta hirveän tyyneltä tai siis siltä itsestä tuntuu. Edelleen laitteet piippaa eri taajuuksilla. Käppyrät joita monitorit piirtävät ei miellytä silmää. Numerot vaihtelevat omasta mielestä liikaa. Mistään et tajua mitään, mutta tuntuu ettei kaikki ole hyvin. Ei pysty tekemään mitään. Nainen pysyy hyvin kasassa, minä en. Kyyneleitä valu satunnaisesti muurin läpi, mutta kyllä se helpottaa kun huulta puree vielä vähän lujempaa. Koskeminen ei tule kuulonkaan, koska en uskalla. Pelkään jonkun taudin hyppäävän tai koskevani väärin. Pelottaa, pelottaa niin helvetisti. Selviääkö noi pienet ruttunaamat oikeasti ja osataanko niitä hoitaa. Aika kuluu siivillä vain katsellessa. Kroppa alkaa väsymään. Pakko vaan luovuttaa.
Saatan äidin osastolle toipumaan. Vierailuaika on jo ohi, mutta kamat kaapissa. Hyvästelen nopeasti, puen ulkovaatteet ja suuntaan kotiin. Auton ajaminen on asteen haastavampaa, kun kyyneliä valuu ja päässä pyörii huoli lapsista ja äidistä. Selviän kuitenkin kotiin normaalisti. Kello on yhdeksän illalla.
Bloggerin käyttäjän sääntö nro1: älä käytä mobiilisovellusta! Onnistuin hävittämään edellisen tekstin ja hieman harmittaa. Noh, tekstiä onneksi tulee päästä edelleen :)
Kuluneen vikkon agenda: käyrää käyrän perään. Lapsoset siis ovat olleet tarkkailussa aamuin illoin (sydänkäyrillä) ja tästä syystä ollaan sitten mamman kanssa ajetu ihan kiitettävät kilometrit. Itse olin vielä torstaihin asti töissä joka johti yhden auton taloutena hieman sumplimiseen. Julkisetkin kulkevat hieman rajoitetusti, mutta hyvin päästiin kulkemaan.
Tutuksi tullut :)
Ennusteet hieman muuttuivat viikon aikana:
Ennen maanantaita: ei kiirettä, mutta max. kuukausi
Maanantai aamuna: leikkaukseen pari viikkoa
Keskiviikko aamuna: leikkaus maanantaina
Tässä sitä nyt nökötetään sängyllä ja odotamme lääkärin vapautusta kotilomalle. Illalla tuon kolmikon takaisin ja jäävät yöksi sairaalaan. Leikkaus suunniteltu aamu ensimmäiseksi eikä siitä haluta myöhästyä. Itse meinasin myös tehdä aamua varten niin valmiiksi, ettei tarvitse kuin herätä, mikrottaa ruoka ja ajaa sairaalaan.
